Kuinka helvetin huonosti oikein pitää mennä ennen muuttumista?

”Jos Alvar tulisi tänne, ei tykkäisi tästä alkuunkaan.” Näin toteaa arkkitehti Roy Mänttäri uudesta Akateemisesta kirjakaupasta (HS 29.3.2016).

”Meillä on tällainen koskaan et muuttua saa -meininki. Kun yritetään saada muutosta aikaan niin aina on hyviä syitä miksi jotain ei voida tehdä.” Näin sanoo puolestaan Genelecin perustaja Ilpo Martikainen A-studiossa tiistaina.

Kumman kanssa lähtisit löytöretkelle? Vai onko muuta kiireitä, ettei tässä nyt ehdi oikein etsimään mitään uutta?

A-studion keskustelussa etsittiin Suomelle kasvua. Asetelma tuntui olevan se, että Varman toimitusjohtaja Risto Murto oli paikalla tuomassa synkkiä uutisia (ns. perinteinen suomalainen näkökulma) ja Martikaisen piti sitten antaa ikään kuin esimerkkiä siitä mistä kana pissii kun pistetään pissimään. Tässä talouden ja politiikan jargonin keskellä Martikaisen viesti oli poikkeuksellisen virkistävää kuultavaa. Myös siksi, ettei siinä paljoa temppuiltu. Asiakas on tärkein, muuttua pitää ja kun kaikki puhuvat lamasta, toteaa Martikainen, että ”ainahan sitä voi ajatella, että lama on tulossa tai menossa”.

Oleellisempaa on, että ei jää paikalleen odottelemaan.

Me olemme pysähtyneet odottamaan jotain mikä ei enää ole mahdollista.

Me odotamme, että joku tulisi ja kertoisi meille mihin mennään. Ongelma on se, että vanhassa yksinkertaisessa ja helposti ennustettavassa maailmassa tällainen vielä oli mahdollista. Tänään se ei ole. Ei tule ketään auktoriteettia kertomaan, mitä tulevaisuus pitää sisällään ja anna meille valmista karttaa paratiisiin. Sitä ei tapahdu, sillä se on mahdotonta. Kukaan ei yksinkertaisesti tiedä. Sen odottamisen voi siis lopettaa.

Jolloin kysymys ehkä kuuluukin, että kuinka huonosti asioiden pitää olla, että me liikumme edes jonnekin? Tässä me eroamme ajatustavoissamme. On niitä, jotka etsivät muutosta ja niitä, jotka haluavat säilyttää nykytilan, kuinka huono se sitten onkaan. Se tuntuu turvalliselta vaikka on kaikkea muuta kuin sitä.

Se, että moni yritys vielä tekohengittää elämää itselleen vanhoin reseptein, on vaarallinen illuusio.

Sen sijaan muutosta pitäisi lähteä hakemaan aktiivisesti. Muutosvastarinta on kuitenkin syystäkin suurta kolmesta syystä:

1. Suomessa puhutaan mieluusti työntekijöiden kohtuuttomista vaatimuksista. Mutta oikeastaan ei ole kohtuutonta odottaa, että yrityksiä johdetaan innovoiden uutta ja hakien kasvua. Moni yritysjohtaja on tuudittautunut olemassa olevaan ja liikkeet ovat olleet liian hitaita. Kuten Martikainen toteaa, aina on syitä siihen miksi muutosta ei kannata tehdä juuri nyt. Kunnes se onkin jo myöhäistä. Peesamalla ei olla edelläkävijöitä.
2. Meillä on erittäin huono luottamus instituutioihin ja niihin ihmisiin, jotka näitä johtavat. Ja syystä. Olisimme suorastaan idiootteja jos luottaisimme instituutioihin poliitikkojen, yritysjohtajien ja yritysten valehtelun jälkeen. Mittaustuloksia viilataan, sanoja pyörretään, kaikki voidaan selittää aina jollain. Paitsi ettei voida. Jos me emme luota siihen, joka tarjoutuu matkan johtajaksi, emme lähde mukaan.
3. Ketteryys ei ole yritystemme suurin vahvuus. Suurin osa suomalaisista yrityksistä on rakennettu eri aikaan. Instituutio kommunikoi instituution ei ihmisen kanssa. Asiakkaan kohtalona oli asiakaspalautejono, työntekijän aloitelaatikko. Yritykset ovat vakavassa rytmihäiriön tilassa kun ulkoinen muutosnopeus on kovempaa kuin mihin yritys sisäisesti kykenee. Ne eivät osaa vuoropuhelua ihmisten kanssa. Uusia ketteriä yrityksiä nousee ympärille ja ilman prosessihelvetin kuristavaa vaikutusta ne innovoivat uusia tuotteita ja palveluita asiakkaiden kanssa yhdessä.

Tietysti muutos on pelottavaa ja erityisen pelottavaa se on kun sen ennustaminen on vaikeaa jollei mahdotonta. Paikalleen jäämisen tulos taas on aika helposti ennustettavissa. Huonosti käy ennemmin tai myöhemmin. Kun aikoinaan on lähdetty löytöretkille etsimään uutta, ollaan menty rohkeasti johonkin suuntaan ja osattu ennakkoluulottomasti ottaa vastaan se mitä vastaan tulee, rakentaa siitä jotakin mitä ennen ei ole ollut, on se sitten ollut tietämystä, tuotteita, uusia reittejä tai ymmärrystä maailmasta. Suuntakin on voinut vaihtua, mutta liikuttu on.

Löytöretkeily ja tutkimusmatkailu ovat hiomisen ja varmistelun vastakohtia.

Sitä asennetta kaipaisin. Seuraan mieluummin sellaista johtajaa, joka tajuaa, ettei voi maalata valmista kuvaa, johon olemme menossa. Sellaista johtajaa, joka tajuaa, että se rakennetaan matkalla, yhdessä.

Kuten Martikainenkin totesi: ”Aika paljon on sitä mitä voi tehdä itse. Ei tartte jäädä kädet levällään odottamaan, että lama tulee.”

Tietysti voi. Mutta ei ole pakko.