Eteenpäin!

Elämme kompleksisen ja kaaoksen maailman välisessä eteisessä, jossa kyselemme jatkuvasti miksi-kysymyksiä emmekä katso eteenpäin. Maailmassa onnistuva luo kuitenkin erilaisia tulevaisuudenkuvia ja ennusteita. Olisi siis yhdessä keskityttävä tulevaan.

Uusimmassa Maija Poppanen -elokuvassa on kohtaus, jossa perheen lapset epätoivoisina yrittävät ratkaista isän taloushuolia. He haahuilevat Lontoon kaduilla, päät kumartuneena alaspäin ja miettivät kuumeisesti ongelmaa. Haaste on tietysti iso ja hankala, keskittymiskyky siihen mitä ympärillä todellisuudessa juuri nyt tapahtuu herpaantuu, nostaessaan jossain vaiheessa päänsäongelmistaan todellisuuteen, he huomaavat eksyneensä. 

Onneksi Maija Poppanen on paikalla. Tämä toteaa lapsille, että jos liian paljon keskittyy siihen, miksi on siinä ongelmatilanteessa, jossa nyt on, ei riitä enää energiaa keksiä ratkaisua siitä ulos pääsemiseen.

Jos ei keskity todellisuuteen ja tulevaan, eksyy.

Organisaatiopuolella yleensä on ajateltu, että sana ”miksi” on ihmelääkettä. Kun kysyy vain riittävän monta kertaa miksi-kysymyksen, pääsee johonkin ytimeen, taikapataan ja pysyvään ratkaisuun. Miksi-kysymystäkin voi kysyä kuitenkin tulevaisuus edellä tai menneisyys edellä. Lopputulos heijastelee sen mukaan joko tulevaa tai mennyttä. Toisessa löytyy kartta uuteen, toisessa jäädään haahuilemaan eksyneinä menneisyyden Lontoon kaduille. Oleellista on havaita maailman kompleksisuus ja se, että kaikki vaihtoehdot eivät ole omassa kontrollissa.

Walesilaisen akateemikon, johtamisen tutkijan ja asiantuntijan, David Snowdenin, käyttämä Cynefin viitekehys on kehitetty ymmärtämään muodollisia ja epämuodollisia yhteisöjä, niiden välisiä suhteita ja niiden välistä kommunikaatiota. Sitä voidaan käyttää paitsi ymmärryksen välineenä myös johtamisen apuna. Malli jakaa maailman neljään eri viitekehykseen tai malliin: tiedetty, monimutkainen, kompleksinen ja kaaos. Me elämme parhaillaan kompleksisen ja kaaoksen maailman välisessä eteisessä.

Kompleksisessa nopeasti muuttuvassa maailmassa syy- ja seuraussuhteet ovat monimutkaisia, tämä ei ehkä johda lainkaan tuohon, A:sta ei päästäkään B:hen.

Vaikka olisit noudattanut kaikkia sääntöjä koulussa ja saanut kelpo todistuksen, olet työtön ja sillä aikaa se kelvoton koulusta pinnaava vieruskaveri perustaa yrityksen, jolla tienaa miljoonia. Muuttujia on enemmän kuin koskaan, ja me voimme vain arvailla tiedon perusteella erilaisia lopputuloksia. Me voimme koittaa vaikuttaa niihin ja toisaalta pysyä poissa siltä polulta, joka ennusteessamme on huonoin. Oma vaikutusvaltamme muutokseen on pienempi. Olemme kokeilujen ja uteliaisuuden maailmassa. Asiat asettuvat uuteen asentoon ja muutoksessa monet systeemit ovat jo vanhentuneita, pieni pintaremontti ei enää riitä.

Tässä maailmassa auktoriteetit kaatuvat. Asiantuntijatkaan eivät ole enää samaa mieltä asioista. Tieto asioista lisääntyy nopeasti koko ajan, kumoaa kokonaan entisiä uskomuksia ja vanhaa tietoa. Tieto on yhä nopeammin meidän kaikkien ulottuvissamme. Tieto ei siis ole enää olekaan valtaa sillä se muuttuu niin nopeasti. Tässä maailmassa kommunikaatio on yhä tärkeämpi asia. Läpinäkyvä päätöksenteko, perustelut ja jatkuva tiedon kultivointi erilaisia näkökulmia yhdistämällä on valtaa.

On toki totta, että yksinkertaiset asiat on helpompi hahmottaa ja niihin on helpompi ottaa kantaa. Valitettavasti maailman monimutkaisemmiksi tulevat ongelmat vaativat kuitenkin ratkaisua.

Helsingin Sanomat kirjoitti itsenäisyyspäivänä pääkirjoituksessaan siitä kuinka suomalaisten vahvuus kriisitilanteissa, kuten vaikkapa meneillään oleva pandemia, on vahva keskinäinen luottamus, joka saa meidät ”tottelemaan” (sanavalinta oma, ei HS) auktoriteetteja. Olen eri mieltä. Keskinäinen luottamus on hyvä asia, mutta jo murentumassa. Tottelevaisuus taas ei ole muutoskyvykkään yhteiskunnan tai organisaation menestystekijä nopeasti muuttuvassa maailmassa. Sen sijaan vahvalle luottamukselle rakennettu utelias kulttuuri on.

Väitän, että nyt emme toimi tällä tavalla sen paremmin yhteiskunnallisessa kuin organisaatioiden päätöksenteossakaan. Me elämme kuin viimeistä päivää menneessä maailmassa ja etsimme syyllisiä kadottaen samalla tulevaisuuden horisontin kokonaan.

Elämme edelleen keskellä painajaista, globaalia pandemiaa. Mistä meillä puhutaan? Pieleen menneistä maskikaupoista ja pääministerin bilettämisestä.

On toki tärkeää tunnistaa systeemisiä ongelmia, joita on rutkasti. Maskikauppohin liittyvät toimimattomat valtasuhteet voivat olla osa sitä, suomalaisen poliittisen johdon keskinäinen ja ulospäin suuntautunut kommunikointi on varmasti myös. Systeemisiä ongelmia ei kuitenkaan pysty neutraalisti analysoimaan, kun tilanne on niin sanotusti edelleen päällä. Nyt olisi keskityttävä siihen seuraavaan asiaan, ei siihen edelliseen. Kompleksisessa maailmassa voittajien ja häviäjien julistaminen on myös helposti vitsi. Kesken muutostilanteen, emme vielä tiedä kuka on voittaja. Todennäköisesti voittaja löytyy sieltä missä on isoimmat teotkin: tavallisista ihmisistä, jotka ovat pandemian keskellä käyttäneet fiksusti harkintakykyään, tehneet etätöitään, pitäneet yrityksiään pystyssä, kasvattaneet ja opettaneet lapsia, hoitaneet sairaita ja sietäneet epävarmaa tilannetta.

Ennen kaikkea tässä maailmassa onnistuva luo erilaisia tulevaisuudenkuvia, ennusteita, jotta osaa paremmin varautua tulevaan. Nyt tuntuu siltä, että me räpiköimme suoraviivaisesti johonkin suuntaan, jonka joku on kompassiinsa sattunut ottamaan ilman ajatustakaan siitä mitä on seuraavan kulman takana. Ollaan koko ajan vähän myöhässä, viestitään sekavasti ja seilataan edestakaisin vaikeiden päätösten välillä. Pyllistetään lopulta joka suuntaan ja pysytään paikallaan. Tekee todellakin mieli kysyä, että ”miksi helvetissä…”?

Se ei kuitenkaan johda mihinkään.

Kirjassaan Nine Lies About Work kirjoittajat kehottavat kysymään mieluummin mitä-kysymyksiä. Tämä saa toistamaan asioita, jotka ovat menneet hyvin. Ensin pitää keskittyä nykyhetkeen ja kysyä: mitkä asiat toimivat juuri nyt. Seuraavaksi menneisyyteen: kun viimeksi oli tällainen ongelma, mitä tehtiin mikä toimi hyvin? Ja lopuksi vielä nojataan tulevaan: mitä edellisten perusteella tiedät jo siitä mitä sinun pitää tehdä, minkä tiedät jo toimivan tällaisessa tilanteessa? Vahvuuksiin keskittyminen saa meidät parantamaan suoritustamme, eli saa aikaan henkilökohtaista ja organisatorista kasvua. Usein organisaation ja yksilön näkökulmasta oikea kysymys ei olekaan: mikä tässä meni pieleen ja mitä tästä opimme? Sen sijaan kannattaisi useammin kysyä mikä tässä meni hyvin ja kuinka voimme tehdä enemmän sitä.

Cynefin viitekehystä ajatellen, olemme siis kompleksisen ja kaaoksen maailman välisessä eteisessä.

Pandemia on vauhdittanut kollektiivisen todellisuuskuvan ja luottamuksen heikentymistä ja polarisaatiota. Muutoksen maailma on raskas ja moni meistä halajaa takaisin menneeseen. Kaaoksen maailma ei kaipaa kokeiluja vaan stabilisaatiota. Jotta pääsemme kaaoksen vieviltä heikoilta jäiltä takaisin uteliaaseen maailmaan tarvitsemme kolmea asiaa: 

1. Ihmiskäsitystä, jossa kunnioitetaan ihmisen vapaata tahtoa ja autonomiaa, silloinkin kun tämä on omasta mielestä ”väärässä”. Johtoa, joka ei unohda palvelevansa kansalaisia eikä päinvastoin. Muistetaan, että ”yhteiskunta” kuten yrityskin tai mikä tahansa organisaatio on vain ihmisen muodostama konstruktio, johon vapaaehtoisesti joko osallistumme tai emme. 

2. Päätöksentekoa, joka on läpinäkyvää ja kommunikointia, joka on selkeää.

3. Keskittymistä tulevaan, ei menneeseen.

Yhteiskunnallista syväajattelija Maija Poppasta vapaasti siteeraten: jos keskitymme miksi-kysymykseen, saatamme jumittua ongelmaan syvemmälle sen sijaan, että löytäisimme tien siitä ulos.