Vieraantunut virkamies
Seuratessani viimeaikaista ”someraivoa” (mm. viskigate, lörtsygate…) tulee mieleen lapsena kuuntelemani M.A. Nummisen kappale Opettaja ja lapset kaupungissa. Laulussahan maalaispaikkakunnan opettaja ja maailmaa näkemättömät lapset tulevat kaupunkiin, ja opettaja alkaa esitellä kaupungin nähtävyyksiä. Jostain syystä kuitenkin lapset ymmärtävät kaiken väärin. Jos opettaja sanoo ”katsokaa, tuossa on patsas”, lapset kuulevat sen ”onko sulla täynnä vatsas”. Kaikki huutavat ”ei!” ja ryntäävät heti ravintolaan. Näin käy jokaisen nähtävyyden osalta. Lapset sen kummempia kyselemättä kuulevat väärin ja ryntäävät ravintolaan.
Virkamiehillä tuntuu olevan nykyään samainen opettajan ongelma.
Somessa nimittäin tällainen käyttäytyminen tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus. Kuten nyt vaikkapa ”viskigate”. Todellisuudessahan me kaikki kuvittelimme, että siitä suurin piirtein joutuu vankilaan jos yksityishenkilönä kirjoittaa sanan viski Facebook-statukseensa. Olut Expo osasi mainostaa itseään somesopivalla tavalla, minkä lisäksi muutamat muut toimijat kuten Ravintola Muru käyttää aaltoa vielä hyväkseen. Virkamies oli ihmeissään. Valviran viestintäpäällikkö kommentoi asiaa iltapäivälehdessä (ei siis siellä missä sota käytiin eli somessa) todeten, että sosiaalinen media on vaikea ja sitä on vaikea valvoa. Kyllä, näin on. Itse asiassa sitä on mahdoton valvoa. Virkamiehen olisi pakko oppia valvomisen sijaan keskustelussa toinen asenne.
Lörtsygatessa kävi vähän samalla tavalla. ”Nyt me ei enää saada edes lörtsyjä!” kuului somekansan huuto. Kaikki ryntäsivät heti keskusteluun melko vajavaisilla tiedoilla, mutta sitäkin aggressiivisemmalla kommentoinnilla. Evira sentään vastasi kohuun myös sosiaalisessa mediassa, mutta perusmekaniikka oli sama. Joku huutaa jotain, me ryntäämme perään, ottamaan oman osamme ”someraivosta”. Me elämme hysteriataloudessa, jossa kukaan ei enää edes muista mitä tarkoitti laittaa jäitä hattuun, vaikka juuri nyt se olisi tarpeellisempaa kuin koskaan.
Byroslavia-kampanja etsii koko ajan ”turhia” sääntöjä. Niitä löytyy milloin mistäkin, sillä ainahan omasta näkökulmasta joku sääntö on turha ja toinen tarpeellinen. Se ongelma muodostuukin siitä, että toisesta näkökulmasta sääntö olisikin tarpeellinen. Tavallinen ihminen saa kuitenkin olla kuin lapset ensimmäistä kertaa kaupungissa, itsekäs ja muista piittaamaton. Niinpä me haluamme eroon itsellemme tylsistä säännöistä, joiden tarkoitus on lisätä liikenneturvallisuutta tai vaikkapa vähentää elintarvikkeisiin sisältyviä terveysriskejä. Sama porukka sitten huutaa kun ympäristöministeri haluaa ympäristönsuojelun olevan enemmän vapaaehtoisuuteen kuin niihin tylsiin sääntöihin perustuvaa. Ai niin. Se olikin se sääntö, mikä omasta näkökulmasta oli tarpeellinen…
No miten tämä nyt sitten liittyy viestintään? Siten, että virkamiehellä on käsissään ihan puhdas kommunikaatio-ongelma. Työtä, jota kuitenkin tehdään miljoonien suomalaisten arjen parantamiseksi, ei saada viestittyä vastaanottajalle asti. Virkamies kun sitä paitsi toimii usein vain Arkadianmäellä säädettyjen lakien toteuttajana.
Jos olisin virkamies, miettisinkin tällä hetkellä kuumeisesti sääntöjen sijaan kommunikointia. Kun ihmiset säntäilevät sinne tänne, pohtisin tarkkaan, kuinka modernisoin viestinnän, avaan nykyaikaiset kommunikointikanavat ja osallistun keskusteluihin vaikeistakin aiheista. Kuinka saan sammutettua viestintätulipalot nopeammin ja toisaalta tartun mahdollisuuksiin aktiivisemmin. Virkamies ei siis mielestäni ole vieraantunut tavallisen ihmisen arjesta, kuten toistuvasti väitetään. Sen sijaan tekemisen nykyaikaisemmassa kommunikoinnissa on skarpattavaa. Se alkaa olla elinehto, ei luksusasia, jota voi miettiä kun on aikaa.
Pysy kartalla tulevistakin blogauksista:
