Vain annettu ääni vaikuttaa

”You are one of us now” luen aamulla kauramaitopurkin kyljestä tehdessäni kahvia. Eikö edes kahvimaito voi olla vain oma ratkaisu?

Ranskalainen palkittu kirjailijan Annie Ernaux kirjoittaa elämäkertateoksessaan kuinka ”Hänen elämänsä on erityinen mutta se sulautuu osaksi oman sukupolven liikehdintää.” Ernaux kuvaa kirjassa hienosti ajan virtaa ja ihmisen omaa pientä elämää ja merkitystä siinä virrassa. Jokainen eläessään ajattelee toteuttavansa juuri omaa yksilöllistä tarinaansa, mutta todellisuudessa on aina myös osa jotain yhteistä, ehkä huomaamattaankin.

Ernaux on elänyt suurimman osan elämästään ajassa, jossa kommunikaatiovalta on ollut harvoilla auktoriteeteilla, kokoontuminen vaatinut fyysistä läsnäoloa ja joukkoliikkeiden kutsuminen on ollut vaikeampaa. Muutosta on silti tapahtunut ja aina se on tapahtunut niin, että on kyseenalaistettu se ”yhteinen” tarina.

Nyttemmin ei moni enää haikaile yhteistä tarinaa tässä mielipiteiden kakofoniassa, mutta voisiko edes olla joku yhteinen suunta?

Muutamia vuosia sitten haikailtiin vielä sitä yhteistä suomalaista tarinaa, yhteistä suuntaa, yhteistä päämäärää ja tavoitteita. Vaikka keinoista oltaisiinkin samaa mieltä, eikö kuitenkin löytyisi jälleen se yhteinen ”talvisota-tarina”, jossa suomalainen sisukkuudella ja älykkyydellä voittaa Goljattinsa?

Nyttemmin ei moni enää haikaile yhteistä tarinaa tässä mielipiteiden kakofoniassa, mutta voisiko edes olla joku yhteinen suunta? Dosentti, kolumnisti ja kirjailija Jari Ehrnrooth antaa äänen tälle kaipuulle kauhistelemalla sitä kuinka länsi on ”tyhjentänyt arvoytimensä, moraalilain ja objektiivisen totuuden ja alkanut siirtyä erityisryhmien intressejä palvelevien moraalijärjestelmien keskinäiseen valtataisteluun”.

Mutta onko todellisuudessa niin?

Tiedonhallinnan ja monimutkaisuuden tieteen tutkija Dave Snowden pitää tällaisia puheita huvittavina. Hänen mukaansa olemme siirtyneet kylläkin yksinkertaisesta, auktoriteetteihin uskovasta yhteiskunnasta kompleksiseen, mutta varsinaisesti ”totuutta” ei ole koskaan ollutkaan.

Maailma on aina ollut tarinoiden taistelutanner, mutta kompleksisen maailman ero yksinkertaiseen on se, että näitä tarinoita on nyt eliitin vaikeampi hallita. Auktoriteetit eivät olekaan enää ne samat, jotka aiemmin sellaisiksi kelpasivat. Siksi erilaisuus, eri tarinat, pääsevät nyt esille. Ja hyvä niin.

”Kun riittävä joukko ihmisiä kokee, etteivät vallitseva tarina ja yhteiskunnalliset keskustelut pidä sisällään heidän todellisuuttaan, on normaalia korottaa ääntään.”  -Miriam Attias

Konfliktinratkaisun ammattilainen, sovittelija Miriam Attias kirjoittaa kolumnissaan identiteettipolitiikasta. Hänen mukaansa siitä puhutaan tyypillisesti silloin, kun joku puhuu meistä, ja joku toinen kokee, ettei tuo asia koske meitä muita. ”Kun riittävä joukko ihmisiä kokee, etteivät vallitseva tarina ja yhteiskunnalliset keskustelut pidä sisällään heidän todellisuuttaan, on normaalia korottaa ääntään. Niin kauan kuin erilaisia todellisuuksia ei tunnusteta, äänet kovenevat ja koventavat toisiaan.”

Elokapina, #olenantirasisti, vegaanit, lihansyöjät mitä näitä nyt onkaan. ”Identiteettipolitiikkaa!” huutaa aina joku, kun jonkun asian ympärille kerääntyy isompi joukko ihmisiä, oli kyse sitten seksuaalisesta häirinnästä tai äärioikeistoa torjuvasta porukasta. Ja kun joku huutaa tämän I-sanan, tarkoitus on väheksyä porukkaa tai aihetta. Marginalisoida se ”moraaliposeeraukseksi” tai ”hyvesignaloinniksi”. Tärkeämpää olisi löytää yhteistä, sanotaan.

Mutta onko sellaista yhteistä tarinaa enää?

Mitä jos sitä ei ollut koskaan? Se oli eräänlainen illuusio, jonka takana oli paljon yksilökohtaista piilossa olevaa kärsimystä. Mahdollisuus kommunikoida 24/7 globaalisti on tuonut näkyväksi ne tarinat, käytännöt ja kohtalot, hyvät ja huonot, jotka ovat olleet piilossa, valtavirtatarinan ”yhteisen” tarinan kaapeissa.

Illuusioon monoliitista ei kannata haikailla takaisin, vaikka maailma tuntuisikin nyt moniselkoisemmalta. Identiteettipolitiikan taustalla on asioita, jotka ovat aitoja ja vaativat muutosta sekä ajatuksissa että teoissa.

Tällaisessa muutoksessa osa ihmisistä, yleensä se, joka on kuulunut enemmistöön, kokee muutoskipua. Se näyttäytyy erilaisuuden torjumisena tai ainakin vaatimuksena siitä, että erilaisuutta ei saisi ”julistaa”.

Oli kyse sitten pridekulkueesta tai rasismista halutaan silmät pitää kiinni sillä, se on itselle helpompaa. On helpompaa julistaa muut ”poseeraajiksi” kuin tarkastella uteliaasti uutta kompleksisempaa maailmaa ja siitä muokkautuvaa monisyistä tarinaa, jossa itse enemmistön edustajana, ei ehkä olekaan pääosassa.

Jotta muutos voi tapahtua, se vaatii kommunikaatiota, ääneen lausuttua näkökulmaa, joka on yleensä toinen kuin vallitseva näkökulma on ollut.

Samalla tavalla organisaatioissa muutos on hankalaa, ellei mahdotonta, jos vallitsevaa ”totuutta” ei uskalleta haastaa uudella. Jotta muutos voi tapahtua, se vaatii kommunikaatiota, ääneen lausuttua näkökulmaa, joka on yleensä toinen kuin vallitseva näkökulma on ollut.

Se haastaa olemassa olevaa, se saattaa ärsyttääkin. Sen pitää olla äänekäs sillä hiljaisuus ei luo uutta tarinaa. Muutosvoimainen organisaatio tai yhteiskunta luo itselleen mekanismit ennakkoluulottomaan haastamiseen: avoimeen ja läpinäkyvään kommunikointiin.

Myöskään bisnes ei voi olla ”as usual” kun rakenteet ryskyvät vauhdilla ympärillä. Elämme aikaa, jossa ekologisen ja inhimillisen kantokyvyn rajat ovat tulleet vastaan. Vanha yksinkertainen tarina on osoittautunut keisariksi, jolla ei ollut vaatteita ja me yksilöinä, ryhminä ja yrityksinäkin joudumme pohtimaan mihin tarinaan itsemme haluamme sijoittaa, mitä tarinaa vahvistaa.

Lopulta kaikki tiivistyy siihen, että luotammeko yritykseen, ihmiseen tai johonkin ryhmään ja näiden tekoihin.

Tässä muutoksen maailmassa me päätämme haluammeko liittää jonkun yrityksen tarinan omaamme vai emme. Yhä useammin me teemme näitä valintoja arvovalintoina. Lopulta kaikki tiivistyy siihen, että luotammeko yritykseen, ihmiseen tai johonkin ryhmään ja näiden tekoihin. Työntekijöinä, kuluttajina, yhteiskuntana.

Jotta voi uskottavasti kokea olevansa ”one of us”, tarvitaan mainostemppujen sijaan tekoja ja tekojen kommunikointia. Suomessa on ollut tapana kannustaa ihmisiä äänestämään ajatuksella: vain annettu ääni vaikuttaa. Äänestämisen lisäksi käytämme joka päivä mielipidevaltaa, jolla on muutosmerkitystä. Siinäkin – vain annettu ääni vaikuttaa.

Koneen hallituksen varapuheenjohtaja Jussi Herlin toteaa haastattelussaan kuinka ”Keskustelulla on itseisarvo. Yhteiskunnallisessa muutoksessa sekä lopputuloksella että prosessilla on merkitystä. Sillä on väliä, kenellä on ääni tässä yhteiskunnassa.”

Annie Ernaux toteaa muutoksesta seuraavaa: ”Kollektiivisten muutosten merkit eivät näy yksittäisen ihmisen elämässä paitsi siinä tympääntymisessä, joka saa tuhannet yksilöt samanaikaisesti salaa ajattelemaan ’mikään ei ikinä muutu’.”