Teknologiakrapula iski, mitäs teemme nyt?

Yhteiskunnalliseen päätöksentekoon on saatava – ja haluttava – mukaan ihmisiä, jotka ymmärtävät teknologiaa syvällisesti.

Kööpenhaminassa pidettiin hiljattain Techfestival-tapahtuma, jossa haluttiin törmäyttää teknologia ja ihmisyys.

Mitä se tarkoittaa?

Puheenvuoroissa pohdittiin teknologian eettisyyttä ja avattiin niitä haasteita, joita teknologian käyttöön ottaminen on aiheuttanut yhteiskunnalle ja ihmisille. Näitä haasteitahan ei teknologioiden käyttöönoton aikaan osattu ennakoida.

Kun dataa alettiin kerätä, ei tiedetty, että sitä hyödynnettäisiin esimerkiksi poliittiseen vaikuttamiseen. Tai kun Facebookin käyttö yleistyi, ei osattu arvata, että aiheuttaisi väkivaltamanifesteja.

Techfestivalin käytävillä osallistujien tuntemukset kiteytyivät yhteen sanaan: krapula.

Samalla tiedettiin, että kellot eivät käänny taaksepäin. Ainut järkevä tie eteenpäin on uskoa, että sekä me että teknologia fiksuunnumme.

Kuinka temppu tehdään?

2010-luvun alussa elimme vielä teknologiautopismin aikaa. Utopia vaihtui kuitenkin vuosikymmenen loppua kohden jopa dystopiaksi. Valeinformaatio levisi, dataan keräämiseen liittyi skandaaleja, valvonta ja vakiintuneet demokratiat huojuivat.

Kun lisäksi algoritmit tarjoavat nykyään meille sitä, mikä saa sormen klikkaamaan eteenpäin yhä kiihkeämmin, ei ihme, että olemme verkossa kiinni toistemme kurkuissa tai salaliittoteorioiden pauloissa.

Kun lisäksi algoritmit tarjoavat nykyään meille sitä, mikä saa sormen klikkaamaan eteenpäin yhä kiihkeämmin, ei ihme, että olemme verkossa kiinni toistemme kurkuissa tai salaliittoteorioiden pauloissa.

Esimerkiksi maailman suosituimman videopalvelun YouTuben algoritmi suosii vahvasti polarisoitunutta sisältöä. Jos haluaa etsiä tietoa siitä, olisiko maailma mahdollisesti litteä, YouTuben algoritmi tarjoaa 90 prosenttisesti hakusanalla “Flat Earth Theory” -videoita, jotka tukevat ajatusta maapallon litteydestä. 

Aihetta Techfestivalilla pohti fyysikko, designer ja sarjayrittäjä Aza Raskin. Hänen yrityksensä idea on rakentaa teknologiaan “sisään” ominaisuuksia, jotka suojaavat ihmistä hänen omalta käyttäytymiseltään. Raskin kutsuu tätä Human Protective Designiksi.

Mikäli emme pian opi toimimaan paremmin teknologian kanssa, ihmisen syvän ajattelun suorituskyky on vaarassa heikentyä sen sijaan, että suorituskyky kasvaisi.

Mutta riittääkö, että teknologiaa tviikataan ihmisystävällisempään suuntaan vai tarvitaanko muutakin?

Julkisen ja yksityisen sektorin on ratkaistava ongelmia yhdessä

Pahimmat tapaukset, jossa teknologia on vahvistanut ihmisen julmuutta, on todennäköisesti nähty Myanmarissa. Siellä vihapuhe ja disinformaation levitys on näkynyt Rohingyiin kohdistuvissa väkivaltaisuuksissa ja vainossa.

Kenen tulisi ratkoa haasteita, joiden mittakaava on näin suuri ja ulottuvuudet monimutkaisia? 

Usein ne, jotka ymmärtävät yhteiskuntaa tai lakia, eivät ymmärrä teknologiaa kovinkaan syvällisesti. Ja yleensä teknologiaa ymmärtävät eivät puolestaan ole eksperttejä ihmisoikeuksiin tai erivarvoistumiseen liittyvissä kysymyksissä.

Teknologiayhtiöt ja valtiolliset toimijat eivät välttämättä myöskään ymmärrä toisiaan. Globaalissa mittakaavassa yhteistyö on väkinäistä: toinen on “epäeettinen rahantekijä” ja toinen “valtiollinen byrokraatti”. Tämä vähentää mahdollisuuksia aidosti ratkoa yhteistä ongelmaa tai luoda kunnianhimoisesti uutta.

YK:n apulaisihmisoikeusasiamies Kate Gilmore totesi Techfestivalilla, että keskustelu, jossa pohditaan, pitäisikö yksityisen vai julkisen sektorin olla ratkaisemassa jotakin ongelmaa, on totaalisen vanhentunut.

Kun ihmiskunta painii ilmastonmuutoksen, muukalaisvihan ja lajien laajan sukupuuton kaltaisten kriisien parissa, jokaisen toimijan on oltava ratkaisija. 

Julkisten toimijoiden etu ongelmien ratkaisijoina on niiden pitkäjänteisyys. Yksityisillä toimijoilla ei välttämättä ole kärsivällisyyttä tai intressiä yhtä pitkään aikahorisonttiin.

Toisaalta julkinen sektori ei voi kovinkaan helposti suunnata varojaan esimerkiksi rakettiin, jolla on tarkoitus asuttaa Mars – koska moinen ei menisi demokraattisessa prosessissa läpi. Molempia osapuolia tarvitaan, jotta edistys edistyy ja molemmat voivat oppia ja hyötyä toisistaan.

Teknologiahaasteen ratkominen opettaa eri osapuolille ympäröivästä maailmasta lisää. Niin tapahtuu, kun teknologian kehittäjätiimejä lavennetaan vielä niin, että mukana olisi laajasti monenlaista osaamista, myös humanistista ja yhteiskunnallista.

Tiimien pitäisi myös muuttua entistä heterogeenisemmiksi, sillä ala on toistaiseksi erittäin miesvaltainen ja homogeeninen.

Yhteiskunnalliseen päätöksentekoon on saatava ja haluttava vakavissaan mukaan ihmisiä, jotka ymmärtävät teknologiaa syvällisesti.