Täydelliset ihmiset ympärilläni

Sitä luulisi, että ihminen itse osaa määrittää helposti mitä mikäkin asia itselle merkitsee. Kaikki on kuitenkin suhteellista, kun merkityksistä puhutaan. Ja enemmän kuin haluamme uskoa, siihen vaikuttaa sosiaalinen konteksti: mitä kaverit arvostavat, mitä yhteiskunta ympärillä arvostaa tai pitää merkityksellisenä ja millaisia asioita lapsuuden perheessä on arvostettu – tai ei olla pidetty merkityksellisinä.

Hyvä testi siihen, pitääkö omaa työtään merkityksellisenä ja arvokkaana on se, kuinka siitä puhuu muille. Tuleeko perjantai-iltana baarissa tukala olo, kun muut puhuvat ylennyksistään, yrityksensä maailmaa pelastavasta tarkoituksesta tai siitä mahtavasta yrityskulttuurista, jossa työpäivänsä viettävät? Vai oletko se, joka auliisti kerrot muille siitä, kuinka innoissasi olet työstäsi arvokkaan tulevaisuuden rakentamiseksi paitsi itselle, yrityksellesi mutta myös tuleville sukupolville? Vai oletko se, joka oli ihan tyytyväinen omaan hommaansa, kunnes kuuli mitä kaikkea mahtavaa kaverit tuntuvat saavan aikaan joka päivä?

Tuntuuko siltä, että yhä useammin aloitat päivän tyytyväisenä elämääsi ja arkeesi. Herättyäsi käyt ensin Instagramissa, jossa kaikilla on täydellinen parisuhde, ihana perhe-elämä, muodikkaat asuvalinnat ja tapahtumarikas elämä, johon sisältyy ex tempore matka Punkaharjulle tai Pariisiin. Sen jälkeen menet LinkedIniin. Iso virhe, jota ei kannata tehdä ainakaan väsyneenä työpäivän jälkeen. Tai väsyneenä sitä ennen. Miten kaikki tuntuvat saavan niin paljon aikaan? Yhdet on saaneet ylennykset, toiset löytäneet unelmatyöpaikan, kolmannet niittävät hallituspaikkoja, neljännet kirjoittavat kirjoja juuri siitä aiheesta, josta itse olet suunnitellut kirjaa kymmenen vuotta. Mutta et ole mitenkään ehtinyt koska elämä…

Kaunistelemalla luomme samalla todellisuuden, joka ei oikeastaan ole enää kenenkään todellisuutta.

Ei hätää. Seuraavaksi painut Twitteriin ja suollat kaiken pahan olon kaikkien niskaan, juutut kahinaan jostain keskustan parkkipaikoista vaikka sinulla ei todellisuudessa ole mitään mielipidettä asiasta ja huudat maailmalle kuinka Sanna Marinin ökyasunto on kuin märkä rätti kaikkien meidän naamaan vaikka todellisuudessa et voisi olla vähempää kiinnostunut pääministerin asuinjärjestelyistä eivätkä ne vaikuta omaan elämääsi pätkän vertaa. Paitsi tietysti suhteellisesti. Ja merkitykset syntyvät tässä kokonaisuudessa. Kuten sanotaan, näin ne asiat koetaan.

Hyvä uutinen tässä on se, että me kaikki valehtelemme ainakin vähän. Instavaikuttajan elämä on siitä unelmakirpputorilöydöstä huolimatta perustiistai tai -torstai, jolloin lapset huutaa, vaimo nalkuttaa ja koira sai ripulin. Huono uutinen on se, että kaunistelemalla luomme samalla todellisuuden, joka ei oikeastaan ole enää kenenkään todellisuutta. Silti se vaikuttaa meihin.

Kirjassaan Life is in Transitions Bruce Feiler toteaa, että tämä kaikki on johtanut siihen, että me emme enää osaa kertoa tarinaa omasta elämästämme tavalla, jossa vastoinkäymiset ovat osa normaalia elämää ja niistä päästään yli lusimalla. Sen sijaan oma todellisuus tuntuu toivottomalta, oma elämä merkityksettömältä ja vastoinkäymiset lopullisilta.

No mitä tekemistä tällä sitten on työelämän ja sen merkityksellisyyden kanssa?

Olemme ratkaisukeskeisinä ihmisinä usein herkkiä huomaamaan mitä meiltä puuttuu ja vähemmän herkkiä havaitsemaan sitä mikä on hyvin. Parhaimmillaan tämä piirre saa meitä parantamaan organisaatiossa kaikkea aina bisneksestä työhyvinvointiin. Pahimmillaan se saa aikaan tunteen siitä, että (työ)elämä ei ole merkityksellistä. Siitä puuttuu koko ajan se jokin, joka tekisi siitä sellaista.

Me elämme nopean toiminnan ja muutoksen maailmassa, jota itse kiihdytämme jatkuvalla monessa paikassa samaan aikaan olemisella.

Elämme kompleksisessa ja pirstaloituneen todellisuuden maailmassa, jossa valinnan vaihtoehtoja on enemmän kuin koskaan. On mahdollista, että etsiessämme täydellistä, emme löydä mitään. Sen sijaan olemme koko ajan valintojen välillä emmekä sitoudu mihinkään. Me emme ole tyytyjiä vaan optimoijia. Meiltä siis puuttuu syvyys. Samalla olemme pienlaumaeläimiä, jotka ovat joutuneet muurahaisiksi isoon kekoon, jossa helposti suoritamme vain omaa kuljetustehtävää näkemättä mikä äly tai ilo kokonaisuudella on. Meiltä siis puuttuu isompi tarkoitus. Me elämme optimoijan taivaassa. Me elämme nopean toiminnan ja muutoksen maailmassa, jota itse kiihdytämme jatkuvalla monessa paikassa samaan aikaan olemisella. Seneca sanoi aikoinaan, että se, joka on kaikkialla ei ole missään. Nopeatempoinen tapa elää latistaa kokemukset helposti pinnallisiksi ja ohikiitäviksi elämyksiksi, jotka eivät liity toisiinsa ja muodosta mielekästä jatkumoa.

Mitä jos se meditoinnin, joogan ja mindfulnessin kautta mielenrauhan hakeminen ei tuokaan ratkaisua? Mitä jos se on vielä yksinkertaisempaa? Mitä jos pitäisi ryhtyä vaalimaan keskittynyttä tilaa. Laittaa ärsykkeet pois ja istahtaa epämukavuusalueelle, jota keskittyminen vaatii? Ei vain työtehon takia vaan merkityksen tähden. Dokumentissa The Last Mountain, kolmekymppisenä vuorelle kuolleen kiipeilijä Tom Ballardin isä toteaa, että ”siinä on jotain hyvin yksinkertaista ja alkukantaista, että on vain yksi tehtävä.”

Merkitys on silloin siinä.

Ps. Jos työ ja sen merkitys kiinnostaa enemmän, täältä voit 10.4.2022 asti käydä kurkkaamassa Kirsin esityksen MySpeakerin Let’s Talk aamussa 6.4.2022: Let’s Talk with Kirsi Piha.

Ja vähän pidempää keskustelua aiheesta Nanna Bhösen kanssa täällä.