Tarvitsemme enemmän uteliasta tilaa

Keskustelu turvallisesta tilasta tuntuu usein tahalliselta inhimillisen toiminnan väärinymmärtämiseltä.

Yliopistojen ja muiden organisaatioiden käytäntöjä tai toimintatapoja on julkisessa keskustelussa ryhdytty tarkastelemaan poliittisesti värittyneen woke-mittariston kautta. Näin toimimalla ajetaan kuitenkin täyttä vauhtia päin seinää. Jos aihetta halutaan oikeasti pohtia, toimintatapoja pitää miettiä tavoitteiden kautta.

Mitä organisaatio tavoittelee? Mikä sen olemassaolon tarkoitus on? Miten se parhaiten saavuttaa sen?

Yliopiston olemassaolon tarkoituksen voi nähdä ainakin niin, että se kouluttaa ihmisiä ennakkoluulottomasti tarkastelemaan asioita, antaa hyvät mahdollisuudet maailman ja ihmisten tutkimiselle, uuden tiedon tuottamiselle ja mahdollistaa myös merkityksellisen vaikuttamisen yhteiskuntaan ja sen talouteen ja kulttuuriin. 

Esimerkiksi Helsingin yliopiston strategiassa todetaan, että yliopiston menestys perustuu syvälliseen ja uusia uria avaavaan tieteenalaosaamiseen, tieteidenväliseen tutkimukseen ja korkeatasoiseen opetukseen.

Uudet ajatukset ovat aina jännittäviä ja epämukavia.

Yliopisto, kuten muutkin organisaatiot, elää kompleksisessa maailmassa, joka on yhä monimutkaisempi syy-seuraussuhteiltaan. Monimutkainen maailma vaatii ennakkoluulotonta monialaosaamista ja herkkiä tuntosarvia. Nämä taas syntyvät uteliaisuudesta, diversiteetistä ja vankasta yhteistyöstä erilaisten toimijoiden välillä.

Monimutkaisessa maailmassa tarvitaan taitoja ja kyvykkyyttä, jotka ovat enemmän kuin vain tieto ja tutkimus. Tarvitaan ihmisyyden ymmärtämistä ja yhteistyön perusasioiden osaamista. Tulevaisuuden haasteet selätetään ja ihmeteot tehdään ryhmissä. Niinpä on hyvä pohtia ryhmäytymisen perusasioita.

Mikään niistä ei tue ajatusta siitä, että ”vaarallinen tila” toisi tuloksia.

Useissa organisaatiotutkimuksissa ja -kokeiluissa on saatu sama tulos: ryhmät toimivat parhaiten, kun niissä on ns. psykologisen turvallisuuden kokemus. 

Psykologinen turvallisuus on seuraus jostain, ei lähtökohta. Yhteisö rakentuu ihmisten välisistä suhteista eli myös meistä itsestämme. Tiimityön ja organisaatio-oppimisen tutkija, Harvardin professori Amy Edmondsonin mielestä psykologinen turvallisuus syntyy tilannenöyryydestä, jokaisen valmiudesta oikeasti tunnustaa, että itsellä on opittavaa. 

Itsetietoisuuden ja kaikkivoipaisuuden sijaan kannattaa osata kyseenalaistaa erityisesti omat ennakkoluulot ja osaaminen.

Luottamus perustuu johonkin sellaiseen mitä on vaikea koskea: kuinka paljon toisesta heijastuu jotain, joka signaloi hyviä aikomuksia. Olemme itse vastuussa siitä, millaista tilaa luomme. Psykologista turvallisuutta ei voi jäädä odottamaan, se pitää tehdä.

On tekopyhää narista siitä, että ”mitään ei saa enää sanoa”. Rakentava yhteistyö syntyy tilannenöyryydestä, ei ylimielisestä suhtautumisesta muihin.

Lopulta kysymys turvallisemman tilan periaatteista on ihan normaalia huomaavaisuutta: luodaan paikallaolijoille ja osallistujille tunne fyysisestä ja henkisestä turvallisuudesta mm. kannustamalla, osallistamalla, antamalla tilaa ja toisaalta vältetään syrjivää puhetta ja käyttäytymistä, väheksyntää tai poissulkemista.

Turvallisempi tila on yhtä aikaa toisen kunnioittamista ja sietämistä. Kaikista ei tarvitse pitää, ei kaikkien mielipiteistäkään, mutta tahallista häirintäpuhetta ja epäkunnioittavaa käyttäytymistä on turha kietoa sananvapauden kaapuun. Sananvapaus on liian arvokas asia pelleilyyn.

Sananvapaus on liian arvokas asia pelleilyyn.

Mutta turvallisessakaan (työ)elämässä ei aina ole mukavaa, eikä pidäkään olla. Uudet ajatukset ovat aina jännittäviä ja epämukavia. Omien ennakkoluulojen purkaminen vie aina epämukavuusalueelle.

Konfliktoimalla olemassaolevaa luomme uutta. Terve tapa konfliktoida on käydä suoria keskusteluja. Jotta ne johtavat johonkin, tarvitaan pohjalle luottamus toisiin niin, että mielipiteen esittäminen on mahdollista ilman rangaistuksen pelkoa. Kun ryhmän jäsenet alkavat väistää ja välttää välttämättömiä keskusteluja tai väittelyjä, ongelmat kasaantuvat, kasvavat ja potentiaali vakaville ja ihmisten välisille konflikteille lisääntyy.

Olemme niin sanotussa klassisessa muna-kana -ongelmassa. Kaiken pohjalla ja perustana on luottamus. Jotta ryhmän jäsenet voivat luottaa toisiinsa, pitää olla herkkyyttä ja haavoittuvuutta, mikä vaatii turvallista tilaa. Turvallisuus taas tuo rohkeutta ottaa riskejä.

Me tarvitsemme organisaatioihin (ja yhteiskuntaan) enemmän sietämistä. Epämukavuuden, erilaisuuden ja niistä syntyvien konfliktien. Ainoastaan altistuminen erilaisuudelle, eri näkökulmille ja eri ajatuksille voi luoda uutta. Diversiteetti luo kollektiivista älykkyyttä. Tämä älykkyys voi rakentua vain luottamuksen kautta. 

Itsetietoisuuden ja kaikkivoipaisuuden sijaan kannattaa osata kyseenalaistaa erityisesti omat ennakkoluulot ja osaaminen.

Työntekijyystaitona oleellisimpia on yhdessä tekemisen taito – se, kuinka nopeasti me löydämme luottamuksen toisiimme, varsin erilaisiin ja eri taustoista tuleviin kollegoihin. Tämä vaatii jokaiselta kykyä luoda tilaa, jossa uskallusta voi tapahtua.

Väitän, että tässä nopeasti muuttuvassa maailmassa me tarvitsemme enemmän uteliasta tilaa. 

Uteliaisuus kohdistuu tulevaan, tekee uusia keksintöjä, ja löytää uusia tapoja tehdä ja toimia. Uteliaisuus avaa meille mahdollisuuden oppia ja kehittyä.

Isot innovaatiot eivät synny vastauksista, vaan kysymyksistä. Utelias haluaa tietää, tiedosta syntyy kokemuksia ja motivaatiota toimia ja toiminnasta taas uusia parempia tapoja, innovaatioita ja ajatuksia. Uteliaisuus myös mahdollistaa paremman päätöksenteon.

Uteliaisuus avaa mahdollisuuden kollektiiviselle älykkyydelle, jonka löytyminen saattaa olla meille kohtalonkysymyskin. Kun ihmisten välillä on luottamusta, voi yhteistyöllä olla edellytyksiä. Vaikeiden tehtävien suorittaminen kasvattaa kollektiivista luottamusta.

Ennen kaikkea utelias tila rakentuu kuitenkin halusta ymmärtää.