Tämän päivän vau ei välttämättä kiinnosta huomenna

Isoäitini, mummin, syntymästä on kulunut jokseenkin tarkasti 100 vuotta. Muutama vuosi ennen hänen kuolemaansa – noin 10 vuotta sitten – kuskasin mummin autolla Taka-Töölöstä Ullanlinnaan joulua viettämään. Oli kieltämättä kiinnostavaa, että koko matkan mummi katseli tienvarsiin pysäköityjä autoja ja hoki: 

”Onpa täällä paljon autoja, kertakaikkiaan!” 

Siis kymmeniä kertoja matkan aikana. 

Noh, on myönnettävä, että mummilla oli jo muistisairautta, mutta ei tämä kommentti ihan tyhjästä tullut. Viime vuosikymmenien aikana autojen määrä on tosiaan räjähtänyt.

Jäin itsekin katselemaan autoja tästä perspektiivistä. Siis sellaisesta perspektiivistä, ettei mikään luonnonlaki autojen määrä sentään ole. Muutos on ollut ihmisen keksimä.

Ennen kuin kukaan vetää hernettä nenään ilmoitan, että autoilen. Enkä ole sen paremmin autoilija-, pyöräilijä- kuin kävelijävihamielinenkään. Hyvään kaupunkiin kuuluu monenlaista liikkumisen muotoa, minusta myös sähköpotkulautoja. Kaupunkia ei kannata rakentaa menneisyyteen vaan tulevaan.

Megatrendejä vastaan ei kannata potkia

Muutos on jännä juttu myös siksi, että omaa muutosvastarintaa on vaikea tunnistaa. Omat tottumukset ja tavat tuntuvat ainoilta mahdollisilta. 

Näkökulmasta riippuen Helsingin keskusta on näivettynyt joko siksi, ettei sinne pääse enää kunnolla autolla tai juuri siksi, että sinne pääsee autolla. On helppo jumittua joko–tai-keskusteluun, kun pitäisi käydä sekä–että-keskustelua ja suunnitella tulevaa.

Mitä jos keskusta on näivettynyt yksinkertaisesti siksi, ettei nykykaupunkilainen hae sieltä hooetämmää? Eikö kiinnostavampaa olisi ajatella uteliaasti 50–100 vuotta eteenpäin – mitähän ihmiset silloin keskustoissa ylipäänsä tekevät? Onko keskustoja edes enää olemassa?

Megatrendejä vastaan ei kannata potkia. Yleisesti megatrendeiksi tällä hetkellä listataan esimerkiksi ilmastokriisi ja resurssien niukkuus, vanheneva väestö, teknologinen muutos, globalisaatio ja sitä koskeva valtasuhteiden muutos sekä kaupungistuminen. 

Maailma siis näyttää joka tapauksessa varsin erilaiselta kun tyttärentyttärentyttäreni kuskaa (millä ja miten, minne?) tytärtäni joulun viettoon yli 60 vuoden kuluttua.

Kun Eteläsataman suunnittelukilpailun voittaja julkistettiin, seurasi keskustelussa heti nurinaa. Parkkipaikan on aika väistyä ja tilalle tulee ”Saaret”-ehdotuksen mukainen kokonaisuus. Saaret-ehdotuksen rakennuksissa on ikkunoista koostuvia lasiseiniä, niiden väleissä on merenrantaan ulottuvia käytäviä ja alueella on kahviloita, ravintoloita, gallerioita, kauppoja, työtiloja ja hotelleja. Rakennusten seinustoilla ja katoilla kasvaa kasveja ja tarkoitus on muodostaa uusi maamerkki ilmastoviisaalle Helsingille, jonka tavoitteena on hiilineutraalius vuoteen 2035 mennessä.

Mikä on sinun yrityksesi vau-efekti?

Parkkipaikan sijaan siis muutoksessa on isompi kuva. Kaikkia tämäkään ei miellyttänyt. Moni jäi kaipaamaan niin sanottua vau-arkkitehtuuria. 

Kokonaisuus on kuulemma liian vaatimaton eikä mikään kasvi katolla kuitenkaan tässä ilmastossa kasva. Vasta ”vau” toisi ihmiset keskustaan. Samaa keskustelua käytiin kun yritettiin runnoa Guggenheimia melkein väkisin Helsinkiin.

 Ja herne taas pois nenästä – en ole Guggenheim-vihamielinenkään.

Kun puhutaan paikan houkuttelevuudesta, esiin nostetaan usein juuri vau-arkkitehtuuri. Tarvitaan lisää vauta, että ihmiset viitsisivät tulla pitkän matkan takaa – ihan ulkomailta asti – vaikkapa Helsinkiin sitä katsomaan.

Yleensä vaulla apinoidaan milloin mitäkin: Pariisin Eiffel-torni on vau, Bilbaon Guggenheim on vau, Frank Gehry on aina vau. Ja onhan se myönnettävä: kun olen Pariisissa, silmä etsii vaistomaisesti aina Eiffel-tornin siluettia. Se on tuttu ja turvallinen, mutta myös ja ehdottomasti – vau!

Silti: voisiko ajatella, että tulevaisuuden vau on ihan jotain muuta kuin nykyisyyden kopio?

Kun arvot muuttuvat muuttuu myös käsitys siitä, mikä on vau. Vielä muutama vuosikymmen sitten statusvau liittyi ulkoisiin symboleihin: minkkiturkkiin ja kalliiseen autoon. Helsingin houkuttavuutta on haettu Guggenheimin vausta. 

Mitä jos tätä(kin) asiaa kannattaisi katsoa sen sijaan siitä vinkkelistä mikä on tulevaisuuden kaupunkivau? Lyönpä vetoa, ettei se ole joku massiivinen rakennus, joka lainaa vanhaa tunnettua brändiä vaan jotain omaperäisempää, ainutlaatuisempaa ja persoonallisempaa. 

Samalla tavalla jokaisen yrityksen kannattaa pohtia tulevaa. Sitä ei voi pohtia omista jumittuneista uomista käsin, on pystyttävä näkemään tulevaisuuden silmin. Olisi hyvä, että pohjalla on jokin syvempi merkitys ja olemassaolon tarkoitus ja vau kuin vain hätäratkaisu siihen kuinka ihmiset saisi raahattua näivettyneeseen entiseen.