Sininen on taivas?
Kuinka luontevaa itse asiassa on, että menisit seisomaan keskelle toria ja alkaisit huutaa muille ajatuksiasi, joita on syntynyt lukemalla aamun lehteä? Tai että kadulla kävellessäsi huomaisit porukan, joka keskustelee keskenään ja hyppäisit siihen keskelle ja alkaisit väitellä asian vierestä politiikasta näiden tuntemattomien ihmisten kanssa?
Ei kovin. Ja silti, sellaista vuorovaikutus isosti tuntuu olevan. Eikä se ole pelkästään Elon Muskin vika. Itse asiassa on mahdollista, että Musk on ylilyönneillään tehnyt meille palveluksen. Mutta ymmärränkö sen arvon ja mitä sitten?
Otan ensiaskeleita Blueskyssa, tuossa sosiaalisen median alustassa, jonka on määrä pelastaa meidät X:n toksisesta maailmasta, kuten meillä siellä on tapana sanoa ”pimeältä puolelta”. Toistaiseksi taivas on kieltämättä sinisempi ja seesteisempi. Toisaalta meitä on siellä vielä vähän ja kutsupolitiikka hidastaa sen räjähdysmäistä kasvua. Blueskyn toimintalogiikka on keskustelun osalta kuitenkin kutakuinkin sama kuin entisessä Twitterissä (jonka perustaja Jack Dorsey on myös Blueskyn takana), nykyisessä X:ssä. Toisin kuin X:ssä, joka on vakiintunut ja johon olemme investoineet rutkasti aikaa ja rakentaneet laajan verkoston ja sitä kautta vaikuttavan alustan, Bluesky on vielä kanssani lapsenkengissä.
Uudella alustalla on jännittävää aloittaa keskustelua. 300 merkkiä avaraa taivasta edessä, mitä sanoa, millä sävyllä, mikä tuntuu olevan yleinen fiilis? Ihminen on laumaolento ja luontaisesti virittynyt sosiaalisen kontekstin kautta siihen, että pyrkii sopimaan muiden kanssa yhteen. (Usko tai älä, tämä pätee myös X:ään; porukat vaan jakautuvat ryhmiin, joissa mielistelevät toisiaan olemalla mahdollisimman vittumaisia toiselle porukalle.) Toistaiseksi Blueskyssa käydään aika leppoisaa, hieman odotustilamaista keskustelua, läpän heittoa, politiikkaankin kastellaan varpaita. Olisiko mahdollista käydä ihan oikeaa keskustelua? On myös hauska nähdä ”tuttuja” ihmisiä vähän uudesta kulmasta, moni meistä on vaihtanut profiilikuvansakin. Tämä on uusi alku?
Vai olisiko tämä pienen pysähdyksen paikka?
Lopulta me nimittäin siirrymme kuitenkin itsemme kanssa X:stä Blueskyhin. Lukuun ottamatta trolleja ja botteja, olemme inhimillisiä ihmisiä ja käyttäydymme helposti laumana jokseenkin erikoisesti. Kun siihen vielä lisätään algoritmit, joiden tarkoitus on pitää meidät koukussa, saatamme olla hampaattomia taistelemaan ”pimeää” vastaan.
Markkinoinnin professori, provosoiva ajattelija Scott Galloway totesi Nordic Business Forumin puheessaan syyskuussa, kuinka alustojen algoritmit tietävät mikä ”myy”, toisin sanoen, mikä pitää meidät kiinni palveluissa: raivo. Kuin huomaamatta asiat kärjistyvät, ensin hiiltyy yksi, sitten toinen ja lopulta olemme jakautuneina joukkueisiin, joihin kukaan ei oikein kiusaantumatta itsekään kuulu. Elämästä taas on tullut hullunkurisella tavalla poliittista niin, että jokainen arjen valinta on joko oikein tai väärin. Mielipide pitää olla joka asiasta, sillä jos jostain asiasta ei heti ole mielipidettä, sellainen tulkitaan. Eikä myönteisesti. Lopuksi vielä typistetty ilmaisu tuo töksähtävämpää tyyliä ja monimutkaisten asioiden tiivistäminen 300 merkkiin pakostakin kärjistää. Tykkääminen ja jakaminen kuin huomaamatta johtaa meidät outoon paikkaan: olemme alkaneet vihata toisiamme. Usein turhaan. Twitterin jakonäppäimen keksijä Chris Wetherell on itse todennut tämän olleen virhe: “We might have just handed a 4-year-old a loaded weapon” hän toteaa. Galloway toteaa, kuinka surkuhupaisaa on, että lähes puolet USA:n demokraateista pelkää eniten sitä, että lapsi menee naimisiin republikaanin kanssa.
Inhimillinen keskittyminen on vakavassa kriisissä, mutta suhtaudumme siihen vähätellen.
Samaan aikaan keskittymiskyky repeilee niin, ettei elämässä oikein tunnu olevan mitään järkeä, kun todellisuus on bitteinä taivaalla. Inhimillinen keskittyminen on vakavassa kriisissä, mutta me suhtaudumme siihen vähätellen. Vitsailemme, kuinka koskettelemme kännykkäämme enemmän kuin puolisoa, heh heh. Kriisi on kuitenkin vakava paitsi ihmissuhteille myös yhteiskunnalliselle todellisuudelle: huono keskittymiskyky on nimittäin mahtava alusta kaikille ennakkoluuloille ja vääristymille, ajattelun pikakaistoille ja väärille käsityksille.
Stanfordin psykiatrian professori Anna Lembke on kirjoittanut someaddiktiosta kokonaisen kirjan: Dopamine Nation. Sometauot tuntuvatkin samalta kuin päihdevieroitusta kuvaillaan: ahdistumista, ärtymystä, masentumista ja himoa käyttää. Kuin Klonkku tartumme puhelimeemme ”My precious”… Lembke tutkii kuitenkin toista someen liittyvää ilmiötä, joka on ehkä toistaiseksi vähemmän tunnettu. Wired-lehden haastattelussa Lembke kertoo olevansa huolissaan ”endeemisestä itseinhosta ja häpeästä” liittyen virtuaalisiin identiteetteihimme. Nuorten pahoinvointia on tutkittu jo melko paljon liittyen sosiaaliseen mediaan. Täydellisyyden illuusio, vertaaminen muihin sekä kriittisesti ja vihamielisesti arvosteleva joukkohyökkäys aiheuttavat ahdistusta, masennusta ja itsetuhoisia ajatuksia.
Lembken mukaan ihminen ei ole viritetty jakamaan itsestään niin runsaasti tuntemattomille ihmisille. Kun jaamme itseämme ja itsestämme kritiikin alttarille olemme varsin haavoittuvaisia, vaikka se ei välttämättä siltä aina näytä. Esa Saarinen sanoo hienosti uudessa kirjassaan, Kyse on sinusta: ”Sanoisin hiukan yleistäen, että toisten kannustus ja ivanaurun uhka on yksi käyttäytymistämme ohjaavia keskeisiä prinsiippejä ajattelun osalta aikuiselämässä.” Inhimillisinä laumaolentoina sosiaalinen hyväksyntä on meille välttämätöntä ja toisaalta sosiaalinen nolaaminen ja häpeä tuottavat konkreettista kipua. Kun somessa reaktiot ovat julkisia, ne ovat usein armottomia. Ja äärimmäisiä, hyvässä ja pahassa.
Eli mitä jos kysymys ei olekaan siitä, kummalla alustalla haluaa olla, vaan haluaako/kannattaako olla millään?
Tähän kysymykseen on vaikea vastata. Tai ollaan rehellisiä. Vastaus on helppo: mutta kun mä haluan! Sosiaalinen vuorovaikutus on ihmiselle elinehto ja sosiaalinen media on osin siksi niin koukuttava. Onhan se hemmetin hienoa olla osana keskustelevaa ihmisyhteisöä, jakaa ja kuunnella, välittää, väitellä ja oppia. Vähemmän ylevää on olla osa lynkkausjoukkoa, sivustakatsoja siinä, kun trolliarmeija hyökkää toisen kimppuun. Tai yrittää käydä keskustelua monimutkaisista yhteiskunnallisista kysymyksistä kontekstissa, jossa ei ole kuin vasemmisto ja oikeisto vaikka niillä ei oikeastaan ole enää mitään tekemistä pragmaattisten ja häijyjen ongelmiemme kanssa. Tai edes yrittää niitata oma horjuva ajatus totuudeksi, jonka takana sitten pitää seisoa satoi tai paistoi.
Tiedän, että moni on sitä mieltä, että somea voi kuratoida itselleen mukavaksi. Se on vain osin totta ja riippuu paljon siitä, kenestä on kysymys. Katso vaikka jonkun poliitikon ihan perusteltua keskustelunavausta ja siihen liittyvää kommenttiketjua. Aika nopeasti huomaa, ettei halua olla keskustelussa mukana. Tietyt aiheet ovat trollimagneetteja (juurikin ne vaikeat ja monimutkaiset, joita meidän pitäisi yhteisönä kiireesti ratkoa), moni vähemmistöön kuuluva saa kimppuunsa vastenmielisimpiä niljakkeita ja muutama jo itsensä karikatyyriksi muuttunut kansanedustajakin jaksaa pauhata paskaa päivät pitkät esittämättä yhtään ratkaisua siihen miten Suomi 10 tai 20 vuoden päästä pärjää ja kuinka me täällä voimme: onko tämä kuihtuva vai kehittyvä Suomi. Luulisi, että se olisi se kansan palvelijan ykköstehtävä.
Poliittinen eliitti solvaa tavallisia ihmisiä täysin asiattomalla tavalla, unohtaen olevansa näille töissä.
Kiinnostavaa on sekin, että siinä missä edustajat, puolueaktiivit ja näiden liepeillä olevat työntekijät saattoivat aikaisemmin käyttää toisiaan kohtaan tiukkaa, provosoivaakin kieltä, nyt sanallinen miekka on käännetty kohti kansalaisia. Poliittinen eliitti solvaa tavallisia ihmisiä täysin asiattomalla tavalla, unohtaen olevansa näille töissä. Mutta koska ”raivo myy”, me helposti palkitsemme siitä. Katsotaan vaikka amerikkalaista todellisuutta, jossa vihapuhegeneraattori valittiin presidentiksi.
Samalla sosiaalinen media osaa myös luoda jotain muutakin. Kun Vastaamon tietomurto paljastui meille Vastaamon asiakkaille nyt pidätetyn Aleksanteri Kivimäen kiristysviestin kautta, Twitter muodosti yllättäen ihmisistä jonkinlaisen muurin pahaa vastaan. Uhreja oli tietty valtava määrä ja aika monella suomalaisella on lähipiirissään ihminen, joka käy terapiassa, syystä tai toisesta. Yhtäkkiä joukko kasasi voimansa uhrien ympärille. Jokin yleinen inhimillisyys, jonka toisissamme edelleen tunnistamme voitti.
Sitä tapahtuu harmillisen harvoin. Emme tunnu tunnistavan enää toisissamme yhteistä vaan pelkät erot, joita vielä some kärjistää tavalla, ettemme itsekään enää tiedä kuinka tähän ahtaaseen laatikkoon jouduimme. On myös tutkittu, että Twitterissä valheet ja epätotuudet leviävät kuusi kertaa nopeammin ja tehokkaammin kuin totuus (nykyinen X on todennäköisesti moninkertaistanut valheiden nopeuden, suositteleehan Elon Musk itse seuraamaan mm. Lähi-Idän konfliktin tapahtumia tileiltä, jotka ovat kuuluisia valheellisen tiedon ja salaliittoteorioiden levittämisestä) ja sen moni meistä huomaa. Kun on kerran leimattu, trolleista on vaikea päästä eroon. Kun jokainen aamu X:ssä alkaa blokkaamisella, sitä alkaa helposti miettiä pakoteitä tuosta todellisuudesta.
Toisaalta X:n omistaja Musk käyttäytyy kuin täysin holtiton kakara, joka seisoo keskellä meitä kaikkia kädessään käsikranaatti, josta on sokka irti. Yhtenä torstaina tämä saattaa hyvinkin päättää haistattaa pitkät koko Euroopalle ja perjantaina keskusteluareena onkin sitten kiinni. Siitäkin syystä vaihtoehtojen katsastaminen lienee järkevää. Jos siis haluaa käydä sellaista keskustelua, johon sosiaalisen median alusta taipuu.
Siis siniseen! Mutta pysyykö Bluesky sinisenä taivaana vai tuleeko siitäkin raivokone? Kuten sanotaan: ”Too early to tell”. Toistaiseksi taivas on kutakuinkin pilvetön. Itse voi kuitenkin vaikuttaa melko vähän algoritmeihin. Scott Galloway kirjoittaa erinomaisessa kirjoituksessaan sosiaalisen median vaikutuksista ja toimintalogiikasta ja päätyy Machiavelliin, joka pohti kysymystä, onko parempi olla rakastettu vai pelätty. Galloway vastaa tähän, että sosiaalisen median logiikalla ei kannata olla kumpaakaan. Kannattaa sen sijaan vittuilla.
Kysymys siis ehkä kuuluukin: onko ihan mahdoton ajatus toimia sosiaalisen median alustoilla vittuilematta? Onko ihan mahdotonta ajatella, että ei ole vain kahta pelipaitaa, joista toisen joukkueessa on pakko olla ikuisesti vaan että elämä (poliittinenkin) on monisävyisempää ja rikkaampaa ja se juuri tekee keskusteluista eri näkökohtineen hedelmällistä? Onko ihan mahdotonta ajatella, että poliittinen suuntaus ei muodosta ihmisen koko identiteettiä ja loppuelämäksi?
Toivon, että Bluesky todistaa, että se ei ole mahdotonta. En kuitenkaan ole siitä ihan varma.
Moni on ennustanut laajojen keskustelualustojen jäävän lähinnä trollien temmellyskentäksi ja toisaalta tiedotuskanavaksi. Moni toimija jo poistuu Twitteristä Muskin kiihdytettyä kehitystä, joka edistää salaliittoteorioiden, väärän tiedon, tahallisen provokaation ja vihapuheen määrää. Organisaatioiden kannattaa miettiä omaa kommunikointistrategiaansa tarkkaan. Sen sijaan povataan menestystä uusille maksullisille alustoille (mm. Substack on jo nyt alusta, jota moni luovan työn tekijä käyttää mieluummin kuin sosiaalista mediaa, tarviten vielä markkinointiin somea) ja toisaalta pienemmille suljetuille ryhmille, jotka kerääntyvät jonkin yhteisen asian ääreen oli kyse sitten lukupiiristä, johtajista, avantouintiporukasta tai tekoälyentusiasteista. Kaiken kaikkiaan tutkimukset osoittavat, että sosiaalisen median käyttötapa vaikuttaa merkittävästi sen vaikutuksiin. Jos haluaa ”hyvän somen”, harrastaa vähemmän skrollausta ja kuluttamista ja enemmän sisällöntuottamista ja luovuutta.
Ystäväni, olemme osa massiivista käynnissä olevaa ihmiskoetta. Voimia!
