Saako merkityksellistä työtä tehdä enemmän kuin laki määrää?

Olisi hyvä osata olla pitämättä uhkana toisen yksilöllistä tapaa järjestää elämänsä. Työpaikoilla kyse on pelisäännöistä, avoimesta kommunikoinnista ja siitä, että kaikilta ei vaadita samaa.

”Kukaan ei kadu kuolinvuoteellaan tehneensä liian vähän työtä”, muotoili Apulannan Toni Wirtanen Radio Novan haastattelussa vuonna 2016 kertoessaan, että on ottanut aikaa perheelle. Tätä lausetta me yleensä hoemme aina kun se meille sopii. Mutta onko se totta? 

Australialainen sairaanhoitaja Bronnie Ware, jonka elämäntehtävänä on kuolemansairaiden hoitaminen, on kirjoittanut kirjan siitä mitä ihmiset sitten kuolinvuoteellaan katuvat. Isoin katumuksen aihe on: ”Toivoisin, että olisin ollut tarpeeksi rohkea elämään juuri itseni näköistä elämää”. Toinen katumuksen aihe on se, että olisi tehnyt vähemmän työtä. Jos kuitenkin tutustuu tähän ajatukseen tarkemmin, käy ilmi, että moni itse asiassa ei kadu sitä, että olisi tehnyt liikaa töitä vaan sitä, mihin töihin on aikansa tuhlannut ja miksei ole vaihtanut työtään. Eli sitä, että työ on vienyt aikaa pois kaikilta niiltä asioilta, joilla katsotaan olevan ”todellista” merkitystä.

Mitä jos sattuukin tekemään itsensä, tai jopa yleisestä, näkökulmasta todella merkityksellistä työtä?

“Työhullu” nostatti tunteet

Tällä viikolla närkästystä herätti ulkoministeri Pekka Haavistosta tehty artikkeli, jossa kerrottiin tämän olevan ”työhullu” (toimittajan termi), jonka työtahti saa ”virkamieskunnan hengästymään”. Haavisto kertoo, ettei mielellään pidä lounastaukoja ja jätti ainoana ministerinä kesälomansakin väliin. Poliittinen erityisavustaja kertoo, ettei ole tavatonta saada ulkoministeriltä viestejä keskellä yötä. ”Päivärytmini on sellainen, että minulla ei kauheasti lounastaukoja tai tämmöisiä ole, ja sekin ehkä oli täällä vähän yllätys. Että se mikä on työaikaa, koetan käyttää sen tehokkaasti. Itse tykkään sellaisesta nopeasta rytmistä”, toteaa Haavisto. 

Moni paheksui Haaviston antamaa esimerkkiä, ikään kuin Haavisto olisi jakanut elämänoppejaan, joista yksi olisi ollut ”lähetä työviestejä öisin”. Moni otti esille työelämään liittyvän vakavan uupumisongelman ja moni piti Haavistoa vanhanaikaisena, koska tämä ei pyhitä lounasta, kesälomaa, unia tai perinteistä työaikaa.

Samaan aikaan me ihailemme Greta Thunbergia, joka uhraa elämäänsä itseään säästelemättä ilmastonmuutoksen torjuntaan ja montaa muuta samanlaista sankaria, jotka kokevat merkityksellisyyttä siinä, mitä tekevät.

Samaan aikaan me ihailemme Greta Thunbergia, joka uhraa elämäänsä itseään säästelemättä ilmastonmuutoksen torjuntaan ja montaa muuta samanlaista sankaria, jotka kokevat merkityksellisyyttä siinä, mitä tekevät. Jotkut voivat kokea sitä päivätyössään. Miksi se aiheuttaa närkästystä?

Meillä tuntuu olevan eri säännöt ”supersankareille” kuten Gretalle tai vaikkapa taiteilijoille, joille inspiraatio ja itseään säästämätön tapa luoda uutta on ihailtavaa ja toisaalta meille tavallisille pulliaisille, joiden ylityöt koetaan uhkana yleiselle järjestykselle ja omalle suorituksellemme jos emme halua käyttää aikaa työhön.

Neljän vuoden projekti

Haaviston erityisavustaja Joel Linnainmäki sanoo työstään: ”Minulle tämä sopii, kun otan tämän neljän vuoden projektina.” Ja siinä piilee tarinan opetus.

Oleellista on pelisäännöt, oman näköinen työelämä ja oma tapa hahmottaa sitä, ei se, että kaikkien työ on järjestetty demokraattisesti samalla tavalla. Työelämä on valtavassa murroksessa eikä kaikki siinä ole huonontamista. On selvää, että jokaisen työura on enemmän omissa käsissä kuin aikaisemmin. Oman kyvykkyyden rakentaminen muuttuvassa tilanteessa on vaativaa, eikä työelämä ehkä parhaimmillaankaan enää rakennu samalla tavalla kuin aikaisemmin.

Työura oli ompelutermein suoraa ommelta. Muuttuvassa maailmassa uraa kannattaa hahmottaa ennemmin siksak-ompeleena.

Olen itse kuvannut uutta työelämää siksak-elämänä. Aikaisemmin työura oli selkeä paketti, joka koostui toisiaan seuraavista palikoista: opiskeluista, sen jälkeen työpaikasta, ehkä muutamastakin, joiden jälkeen päästiin laitumelle eli eläkkeelle. Työura oli ompelutermein suoraa ommelta. Muuttuvassa maailmassa uraa kannattaa hahmottaa ennemmin siksak-ompeleena. Opiskeluja ja töitä tehdään yhtä aikaa, työpaikkoja on useampia ja eri aloilla, urakehitys ei ole aina vertikaalista vaan horisontaalista, ja se kehittää monenlaista kyvykkyyttä. Välissä opiskellaan lisää ja pidetään ehkä sapattiakin, eikä laitumelle pääse (tai halua) yhtä aikaisin kuin ennen. 

Meillä on yksilöllisiä tarpeita ja elämäntavoitteita. Siinä missä joku kokee merkitykselliseksi olla vaikkapa perheenäiti, voi toinen kokea samaa merkitystä johtajana, joka muuttaa toimialaa, luo parempaa työelämää tai tekee innovaatioita, jotka muuttavat maailmaa.

Siinä missä toinen haluaa työelämän olevan ”vain” työelämää, jolla on selkeästi määrätty oma paikka, voi toinen haluta työelämän läikkymistä koko elämäänsä, eikä hän halua selkeitä ahtaita rajoja. Taiteilijalla ja aktivistilla saa olla inspiraatio ja ylitöitä, mutta niin saa ministerillä ja johtajallakin, tai minulla tai sinulla.

Mutta onko stressitön elämä hyvä tavoite?

Merkitys on kinkkinen juttu. Isojen, vaikeiden ja merkityksellisiltä tuntuvien asioiden tekeminen ja niiden puolesta taisteleminen voi olla stressaavaa. Ihminen joka saa työstä merkitystä myös haluaa tehdä työtä. Kaikille vapaa-ajan maksimointi ei olekaan päämäärä. Elämän merkityksellisyys tulee monimutkaisesta paletista, jota ei voi ainoastaan jakaa työhön ja vapaa-aikaan. Elämässä on erilaisia jaksoja, joissa merkityskin tulee eri asioista. Joskus se tulee paljosta työstä, joskus tiiviistä lapsiperhe-elämästä. Kokonaisuus ratkaisee. 

Elämässä on erilaisia jaksoja, joissa merkityskin tulee eri asioista.

Ja entä jos pieni säpinä, stressikin, on meille hyvästä? Psykologi Kelly McGonigal kertoo kirjassaan The Upside of Stress globaalista onnellisuustutkimuksesta, jossa lopputuloksena oli hätkähdyttävästi se, että ne, jotka kokivat suurinta kuormitusta ja stressiä, olivat myös onnellisimpia. Miksi? Koska me otamme stressiä itsellemme merkityksellisistä asioista. Niiden maksimaalinen välttäminen ei välttämättä johdakaan ihanaan stressivapaaseen elämään vaan merkityksettömään sellaiseen.

Olisi hyvä osata olla pitämättä uhkana toisen yksilöllistä tapaa järjestää elämänsä. Työpaikoilla kyse on pelisäännöistä, avoimesta kommunikoinnista ja siitä, että kaikilta ei vaadita samaa. Pekka Haavistoa tai jotain muuta johtavassa asemassa olevaa ihmistä ei tarvitse pitää esimerkkinä siitä, että kaikkien pitää toimia samalla tavalla vaan esimerkkinä diversiteetistä, eli siitä, että olemme erilaisia.