Onko poliittinen ohjelma turha, jos tarina on huono?

Joidenkin arvioiden mukaan elämme faktojen jälkeistä aikaa. Meidän ei kuitenkaan tulisi olla huolissamme faktoista vaan siitä, millaisilla tarinoilla ne kehystämme.

SDP istui neljä vuotta oppositiossa hiomassa strategiaansa siitä, miten se muuttaisi Suomea valtaan päästessään. Aikaan saatiin 115-sivuinen poliittinen ohjelma, jota tuskin luettiin juuri missään muutamaa viestintätoimistoa ja lehden toimitusta lukuunottamatta. Näin siitäkin huolimatta, että SDP oli vaalien yksi ennakkosuosikeista ja ohjelmasta pystyi lähes kristallipallon tavoin katsomaan, minkälaista politiikkaa Antti Rinteen SDP tulee hallituksessa toteuttamaan.

Demareiden Tulevaisuuslinja loi pohjan hallitusohjelmalle, mutta ei ihmisten äänestyspäätöksille. Tavan äänestäjälle jäivät mieleen lähinnä lihavero, raideinvestoinnit ja ilmastovouhotus sekä vanhusten hoito ja rahat – jos nekään.

Mutta mitäs ihmettä?

Puheista huolimatta tunnin junaa Turkuun tai Tampereelle ei tulekaan, tai ei ainakaan tällä hallituskaudella. Aktiivimallia ei pureta heti, vaikka sitä tuntuvat vihaavan kaikki kokoomusekonomisti Juhana Vartiaista lukuun ottamatta. Rinteen vappusatanen on kuivunut viisikymppiseksi tai “ihan varmasti joku saa ainakin jotain”. Eikä kukaan tiedä vieläkään onko ihminen desimaali ja mitoitus numero. 

Rinteen vappusatanen on kuivunut viisikymppiseksi

Tätä kuitenkin kutsutaan poliittiseksi realismiksi. Kyse on pitkän aikavälin tavoitteista, kompromisseista ja suuriin muutoksiin liittyvästä luontaisesta hitaudesta. Oy Suomi Ab kun ei ole Slushista rahoituksensa etsivä startup-yritys.

Eliitin ilmastovouhotusta

Miksi politiikassa sitten kiinnostavat vain suuret lupaukset, joita on vaikea tai käytännöllisesti katsoen jopa mahdoton täyttää?

Osittain kyse on politiikoista itsestään ja tavoitteiden arkipäivästämisestä. On helpompi käydä keskustelua polttomoottoriautojen kieltämisestä ja lihaveroista kuin esimerkiksi kansainvälisistä päästösopimuksista, päästökauppajärjestelmän  kehittämisestä tai hajautetun sähkömarkkinan sääntelystä.

Osittain syyllinen on media, joka etsii tarinoita ja luo niihin tarvitsemaansa vastakkainasettelua. Vastakkainasettelu ei kuitenkaan kestä lähempää tarkastelua ja se johtaa äänestäjiä jopa harhaan.

Osittain syyllinen on media, joka etsii tarinoita ja luo niihin tarvitsemaansa vastakkainasettelua

Politiikan tutkija Johanna Vuorelma kirjoitti, kuinka “media nieli persujen tarinan ilmastopaniikista”. Tutkijan mukaan Perussuomalaiset onnistuivat luomaan mielikuvan ilmastonmuutoshysteerisistä eliittipuolueista, vaikka todellisuudessa ainoastaan vihreät ja vasemmistoliitto erottuivat puolueiden yleisestä linjasta kunnianhimoisemmilla tavoitteilla.  Mediassa vastakkainasettelu pelasi täydellisesti yhteen pussiin, kun ainoastaan perussuomalaiset näyttäytyivät vaihtoehtona eliitin vouhotukselle. Mittakaavaa antaa kyselytutkimus, jonka mukaan kaksi viidestä suomalaisesta arvioi ilmastonmuutoskeskustelun olevan tarpeetonta vouhotusta ja hysteriaa ilman realismia.

Erota tulevaisuusvisio ja politiikkatoimet

Joidenkin arvioiden mukaan elämme faktojen jälkeistä aikaa. Meidän ei kuitenkaan pitäisi olla huolissamme faktoista vaan siitä, minkälaisilla tarinoilla faktat kehystämme. Poliitikkojen kannattaisi olla antamatta lupauksia, joita he eivät voi täyttää. Median pitäisi tarkemmin erottaa toisistaan poliitikon tai puolueen maalaama tulevaisuusvisio ja ne konkreettiset politiikkatoimet, joilla tätä unelmaa paremmasta maailmasta tavoitellaan. Meidän äänestäjien pitää olla myös tarkkana ettemme jää valheellisen vastakkainasettelun vangeiksi.

Poliitikkojen kannattaisi olla antamatta lupauksia, joita he eivät voi täyttää

Politiikassa valittuja henkilöitä valtuutetaan hoitamaan yhteisiä asioitamme. Poliittisessa viestinnässä halutaan herättää ihmisten kiinnostus myös niitä ei niin kiinnostavia ja monimutkaisia asioita kohtaan. Taitoa on selittää nämä monimutkaiset asiat kiinnostavasti, ilman, että tarinat johtavat meitä harhaan.