Onko ilmastokeskustelussa tilaa armolle?
Elämme armottomuuden aikaa. Etenkin lohduttomat ilmastouutiset aiheuttavat kiistelyä siitä, kenen syytä tämä kaikki on. Julkisessa keskustelussa etsimme syyllisiä ja unohdamme armon. Mutta mitä armollinen ilmastokeskustelu voisi olla – ja tarvitaanko sitä?
Kuvat maailmanlopusta ovat muuttuneet uutisten vakiokuvastoksi. Yksi kolkka planeettaa palaa, toinen tulvii. Raportti toisensa jälkeen kertoo synkkää tarinaa: ajamme kovaa vauhtia kohti rotkoa, betoniharkko kaasupolkimella. Päällimmäiset tunteet ilmastokriisiä ajateltaessa ovat yleensä suru, viha ja pelko. Tai niillä, jotka eivät näitä tunteita pysty käsittelemään, kieltäymys.
Negatiivisten tunteiden luuppi jää helposti päälle. Kun kaikki maailman paino painaa harteillamme, on vaikea nostaa katse ylös ja haaveilla horisontissa näkyvistä uusista maailmoista.
On totta, että nyt on pakko tehdä muutoksia. On totta, että kaikki muutokset eivät ole enää käsissämme, vaan osa ilmastotaistelusta on jo hävitty. Greta Thunberg on aivan oikeassa huutaessaan “how dare you”. Miten me olemmekaan kehdanneet olla välittämättä planeetan tulevaisuudesta? Miten me olemme kehdanneet jatkaa saastuttavien teollisuudenalojen tukemista ja mainostamista? Miten me kehtaamme joka päivä tehdä itsekkäitä valintoja, kuka mitenkin niitä perustellen?
Totuutta tarvitaan, vaikka sen kohtaaminen olisi kivuliasta. Mutta totuuden käsittelyyn tarvitaan myös muita tunteita kuin ylitsemme huuhtova pahan olon aallokko.
Armo ei ole yhteiskunnassa kovassa huudossa. Armon sijaan keskitymme tuomitsemaan toisiamme, sekä niitä, jotka ovat meitä lähellä, että kuviteltuja ja todellisia vihollisia. Some on armottomuudelle loistava alusta. Kärkkäät, tuomitsevat kommentit menestyvät paremmin kuin lempeys. On helpompaa olettaa ihmisistä, yrityksistä ja valtioista pahaa kuin hyvää.
Mutta olisiko ajassa ja myös ilmastokeskustelussa tilaa armolle? Tarvitaanko sitä?
Ilmastokriisi on suurin lajiamme koskaan kohdannut uhka. Armollinen suhtautuminen ei tarkoita sitä, että asiaa pitäisi hyssytellä. Päinvastoin. Hyssyttelyyn ei ole aikaa, mutta kaikessa viestinnässä kannattaa olla taktinen. Kukaan ei ole halunnut kuolevia pikkulintuja, palavia metsiä ja lainehtivia kaupunkeja. Ilmastokriisi ei ole tapahtunut meidän toiveidemme mukaan vaan niistä huolimatta. Suurin osa ihmisistä haluaa kyllä pelastaa sen, mitä pelastettavissa on.
Siksi armoton suhtautuminen tuntuu ilmastokeskustelussa niin kohtuuttomalta. Ilmastokriisiä ei ratkaise kukaan yksin. Sitä eivät tee yksilöt ilmastoviisailla valinnoillaan, eivätkä sitä tee yksin valtiot tai yritykset. Yhtä harhaan menevät ne, jotka keskittyvät syynäämään yksilönvalintoja kuin ne, jotka yrittävät väittää, että ilmastokriisiin on löydettävissä ratkaisut vain systeemitasolla. Sen sijaan että keskitymme riitelemään siitä, kenen vastuulla homma on, pitäisikö meidän yrittää löytää ilmastokeskusteluunkin armo?
Armo etsii hyvää. Armo ymmärtää vajavaisuutemme ja sen, että parhaasta tahdostamme huolimatta mokaamme joskus. Kylmät suihkut ja kasvisruokapäivät eivät yksin pelasta planeettaa, mutta mitään ei auta myöskään niiden tuomitseminen hyvesignaloinniksi. Ilmastoaktivistit vaativat yrityksiltä nopeita muutoksia – hyvästä syystä – , mutta yritysten jo tekemät muutokset eivät välttämättä koskaan tule huomioiduiksi. Armoa on tehokkaiden tekojen tunnustaminen, niiden syleily ja esiin nostaminen. Ei yksin niihin tyytyminen, mutta niistä iloitseminen.
Ilmastokriisiin on yksi ratkaisu: teot ja niistä kertominen. Tiedämme jo, mitä pitää tehdä. Nyt ei pidä odottaa lakeja, määräyksiä tai kehotuksia, vaan tehdä oma osuus mukisematta. Ei ole armotonta sanoa, että vapaamatkustajille ei ole tilaa – se on vain totuus.
Ilmastokriisin maailmassa jokaisella meistä on kolme vaihtoehtoa: voit johtaa muutosta, seurata niitä jotka johtavat tai mennä pois tieltä.
Ilmastoteoista kertominen ei ole hyvesignalointia silloin, kun teot ovat oikeasti merkittäviä. Sen sijaan teoista kertominen voi inspiroida muutkin mukaan toimintaan. Kukaan ei nimittäin ole tulossa sovittamaan ilmastosyntejämme. Meidän pitää tehdä se itse ja toivoa ettemme kuole rytäkässä.
Pitkällä aikavälillä on helpompaa puolustaa kuin vastustaa asioita. Viha on hyvä liikkeellepaneva voima, mutta toiminnan polttoaineena se on lyhytikäinen ratkaisu. Vihan rinnalle tarvitaan toivoa ja armoa. Toivo ja armo kuvittelevat sen horisontin, joka ei vielä ole näkyvissä.
Armollinen suhtautuminen itseen, kanssaihmisiin ja suuriin toimijoihin vaatii ihmiseltä enemmän kuin vihaan ja syyttelyyn käpertyminen. Henkinen matka tuomitsemisesta armoon kannattaa kuitenkin tehdä. Armollinen katse ei näe vain puutteita vaan myös onnistumiset. Niiden ajattelu voisi tehdä hyvää kriisien keskellä rämpivälle ihmispololle.
