Maasta löytynyt kirje paljasti tuntemattoman taiteilijan pelot – jotka ovat samat kuin meillä muillakin

Me kaikki yritämme ymmärtää, miten olla elämässä aidosti minä eikä jonkun toisen toiveversio itsestä.

Miksi juuri minä? (ujo, aivan näihin päiviin asti)
Pelottavinta aina, edelleen (Ihmiset joita ei tunne)
Kokemus siitä, ettei kelpaa, tai osaa olla niin kuin pitäisi (= kuten muut)

Löysin kävelytieltä jonkun ihmisen esitelmän tai puheen. Kolme sivua ajatuksia otsikolla ”Yhteisöllisyyden merkityksestä (?) taiteen oppimisessa ja tekemisessä”. Pysähdyin puiston penkille lukemaan.

Muistiinpanojen kirjoittaja pohtii omaa identiteettiään taiteentekijänä ja sitä, mitä merkitystä yhteisöllä on ollut taiteilijana kehittymisessä ja mitä yhteisöllisyys ylipäänsä merkitsee.

Kirjoittajasta paljastuu lappujen kautta ihminen (jollaisia uskon, että aika monet olemme pohjimmiltamme), joka kokee olleensa ja olevansa ujo ja jota tuntemattomien ihmisen kohtaaminen pelottaa.

Kirjoittaja pohtii kokemusta omasta kelpaamattomuudestaan ja siitä, kuinka hän ei osaa olla kuten muut. Kirjoittaja pohtii pelkoaan tulla huomatuksi ”huijarina”. Yhteisöllisyyttä kohtaan voi olla ristiriitaisiakin tunteita. Kirjoittajan mukaan yhteisöllisyys vahvistaa kestävyyttä ja myös epäonnistumisen kestämistä. Ihmisellä on ikään kuin useampi jalka, ei ole yhden varassa. Yhteisöllisyys myös muuttaa työn luonnetta: se tekee siitä vähemmän ”vakavaa”. Yhteisöllisyys muuttaa työn tekemisen vähän niin kuin leikiksi. Kuten kirjoittaja kirjoittaa: ”Maalaamisesta ei nyt tullut mitään, mutta tehdään kimpassa jotain muuta kuin taidetta: ruokaa, saunomista, ryyppäämistä.”

Julkinen yhteisö ei usein tue oman minän rakentamista

Kaikki yhteisöllisyys ei kuitenkaan ole ihmisen apuna tämän rakentaessa omaa minäänsä. Julkinen yhteistö muistuttaa yhteisöllisyyttä, mutta sen luonne on merkittävästi erilainen kuin vaikkapa taiteilijayhteisö, joka kannattelee yhdessä koko taidemaailmaa, omaa minäänsä sen osana.

Vihreiden puheenjohtaja Touko Aalto jäi sairauslomalle uupumuksen takia. Aalto, kuten muutkin julkisuudesta työnsä legitimaation saavat ihmiset, on jatkuvan arvostelun kohteena.

Olisit niin kuin Ville Niinistö, älä ainakaan ole kuin Ville Niinistö, mikset oo aktiivisempi, miks oot liian aktiivinen, miksi et rähise, mitä sä oikein aina rähiset, älä nyt tee mitään, ettei kannatus laske, mikset sä tee mitään kun kannatus laskee, tee näin, eikun tee noin, miksi sä et tee niin, etkö sä tajuu, että sun pitäis tehdä tälleen???

Myös ammattitubettaja Eric Savolainen jäi uupumuksen takia sairaslomalle muutama vuosi sitten. Hän on joutunut tarkastelemaan, kuinka hän tekee julkista työtään.

Julkinen yhteisö ei usein tue oman minän rakentamista. Eihän se oikeastaan edes tunne tätä minää. Se tuntee vain yhden kapean ulottuvuuden siitä. Siksi sitä ei pitäisi sekoittaa oman herkän ja ujon minän rakentamiseen.

Oleellista, ei vain julkisuuden henkilöille vaan kaikille ujoille, joita tuntemattoman kohtaaminen pelottaa (lähes kaikki meistä) ja jotka kuitenkin riehuvat sosiaalisessa mediassa, onkin oppia erottamaan se yhteisö, joka auttaa rakentamaan omaa minää ja se yhteisö, jota se ei voisi vähempää kiinnostaa.

Hae voima yhteisöstä, jolla on sama missio

Tuntematon taiteilijamme pohtii lapussaan myös pettymystä siitä, ettei ole muuttunutkaan fiksummaksi. Hän on edelleen oma minänsä.

Pitkä tie oppia olemaan oma itse. Oppia, että kyse on siitä miten näkee, sen näyttämisen keinojen terävöittämisestä ja kielen oppimisesta.

Eikä kirjoittaja puhu tällöin pelkästä taiteen tekemisestä vaan ihmisenä olemisesta. Kuinka olla aidompi minä eikä muuttua jonkun toisen toiveversioksi itsestään.

Tuntematon taitelija kysyy esitelmänsä lopussa, tekeekö yhteisöllisyys taiteilijasta paremman. Ja vastaa: en osaa sanoa.

Pelottavinta aina (edelleen), ihmiset joita ei tunne.

Julkisuus toimii niin, että kuvittelemme helposti tuntevamme toisen. Voi olla, että tiukat kommentit eivät tarkoita mitään erityistä pahaa, mutta ne ovat silti pelottavia. Tuntematon taiteilija pohtiikin sitä, kuinka tehdä ”Toisen vieressä tekeminen turvallisemmaksi”.

Kannattaa hakea voimaa siitä yhteisöstä, jolla on yhteinen missio.

Jos tulkitsen esitelmän johtopäätöksiä oikein, niin tuntemattomalta taitelijalta voi oppia ainakin kaksi asiaa. Ensinnäkin kannattaa hakea voimaa siitä yhteisöstä, jolla on yhteinen missio. Merkityksellisyys omaan tekemiseen tulee pitkälti siitä joukosta, joka haluaa yhdessä jotain aikaan. Ympärillä huseeraa aina niitä, joiden motiivina on hajottaa tai nostaa itseään. Kuten kirjan Unfu*k yourself kirjoittaja Gary John Bishop toteaa: tuskinpa Gandhin, Einsteinin tai vaikkapa Barack Obamankaan ympärillä on pyörinyt vain niitä, jotka pyrkivät tukemaan näiden missiota. Epäilijöitä, sabotoijia ja oman etunsa ajajia on liikkunut vanavedessä.

Omaa minää kannattaa peilata mieluummin niiden kanssa, joiden kanssa jakaa mission. Oli yhteisö sitten taitelijayhteisö tai muu työyhteisö, toisen kanssa turvallinen tekeminen tulee siitä, että voi olla oma itsensä, että voi luottaa siihen, että meillä on yhteinen tavoite ja että toinen tekee kaikkensa auttaakseen siinä.

Pitäisikö katsoa peiliin?

Toinen asia liittyy yhteisöön itseensä. Yleisestihän valitamme, että poliitikot ovat riitaisia, oman edun tavoittelijoita, etsivät eroavuuksia yhteisten asioiden sijaan ja miettivät omaa kannatustaan ja suosiotaan sen sijaan, että hoitaisivat yhteisiä asioita.

Pitäisikö katsoa peiliin?

Somekeskusteluissa ymmärtämisen halu on usein vaihtunut oikeassa olemisen välttämättömyydeksi. Olemme kiinnostuneempia tykkäyksistämme kuin yhteisen pohjan hakemisesta. Tuntematon taiteilijamme kehottaa meitä ehkä pohtimaan, millaista yhteisöä me itse rakennamme.

Somekeskusteluissa ymmärtämisen halu on usein vaihtunut oikeassa olemisen välttämättömyydeksi.

Kaikki lähtee itsestä. Siitä kuinka vakavasti itsensä ottaa suhteessa muihin. Esitelmä tai puhe (jonka muuten olisin todella mieluusti kuullut!) päättyykin viisaasti:

Huumori! Ole pelle.

Tuntematon taitelija, kuka oletkin, kiitos. Toivottavasti esitelmäsi tai puheesi meni hyvin.