Mitä jokainen työyhteisö ja yritys voi oppia sirkuksesta?

Sirkus perustuu määritelmällisesti siihen, että toinen kannustaa toista hämmästyttäviin asioihin. Trapetsihypyn keskellä valtapelin pelaamisen tuhoisa vaikutus näkyy heti, myös omaan suoritukseen.

”Kaikilla pitäisi olla tällainen kotona!” sanoo onnellisen näköinen, viisikymppinen mies sirkusleirillä, kun siirrymme ilmatyynytemppuradalle. Ja niin kyllä pitäisi. Jos minulta kysytään, mikään ei ole niin hienoa kuin sirkus. Enkä nyt puhu siitä sirkuksesta, missä kidutetaan eläimiä vaan siitä sirkuksesta, missä ihmiset, sirkustaiteilijat, tekevät hämmästyttäviä asioita.

En kuvittele olevani sirkustaiteilija, mutta kun tilaisuus tuli, lähdin sirkusleirille.

Ensimmäiseksi kävi ilmi, että se mikä näyttää vaivattomalta, on hemmetin kivuliasta. On myös terveellisen nöyryyttävää tehdä asioita, joiden oppimisessa ei ole mitään hyötyä niistä taidoista, jotka jo osaa.

Käsilläseisonnassa ei auta pitkä perspektiivi yritysten strategiatyöstä eikä jonglöörauksessa edes se, että on tottunut multitaskaaja. Tuntuu avuttomalta tehdä maailman huonoin kärrynpyörä tai lentää trampalla holtittomasti ympäri vain siksi, että ei uskalla hypätä suoraan perseelleen.

Mutta jos kaikilla ei olekaan ilmatyynytemppuradalle tilaa kotona, niin työpaikoille sirkus opettaa itse asiassa ydinasioita.

1) Jokainen johtaa toistaan parempaan suoritukseen.

”Sä ylitit itsesi!”. Kun tajuaa itsekin olevansa surkea, ei osaa kunnolla sitä mitä pitäisi tehdä tai epäonnistuu näkyvästi (sirkuksessa epäonnistuminen on näkyvää, mikä on terveellistä), ei auta, että muut ryhtyvät supattamaan, kuinka surkea tuo yksi työntekijä on.

Tilanteessa ei auta sekään, että jäädään odottamaan, että pomo pitää kehityskeskustelun puolen vuoden päästä.

Me olemme kaikki vastuussa kaikkien suorituksista.

Jokaisessa tiimissä jokainen johtaa paitsi itseään myös toista. Tavalla, jolla kommunikoimme toisillemme onnistumista ja kannustamme parempaan, on iso merkitys lopputuloksen laatuun, ihmisen kehittymiseen ja työn iloon – oli kyse sitten itseohjautuvasta tai perinteisestä organisaatiosta. Me olemme kaikki vastuussa kaikkien suorituksista. Sellaisia töitä ei oikeastaan enää olekaan, joissa oma panos ei olisi riippuvainen toisen panoksesta.

Loonshots-kirjan kirjoittaja Safi Bahcall kirjoittaa, kuinka itse asiassa ajankäyttö jakautuu työpaikoilla kahteen vaihtoehtoiseen asiaan: joko sitä käytetään hämmästyttävien asioiden tekemiseen tai sitten sitä käytetään politikointiin. Sirkus perustuu määritelmällisesti siihen, että toinen kannustaa toista hämmästyttäviin asioihin. Trapetsihypyn keskellä valtapelin pelaamisen tuhoisa vaikutus näkyy heti, myös omaan suoritukseen. Työpaikoilla se näkyy viiveellä.

2) Luottamus ratkaisee kulttuurin.

Sirkusleirillä tehtiin myös pariakrobatiaa. Erään määritelmän mukaan pariakrobatia on yksinkertaistettuna sitä, että ”isompi viskoo ja nostelee pienempää tai pienempi kiipeilee isomman päällä”. Jo etukäteen säälitti se tyyppi, joka joutui parikseni, mutta ei voinut mitään. Mietin myös, että onpa vähän tyhmää laittaa perustason sirkusleirille tällaista harjoitusta, jossa tasoero vaikuttaa niin paljon suoritukseen (jokaisen suoritus kun on riippuvainen toisesta ihmisestä). Kun lisäksi kieputaan kuperkeikkoja sun muuta kaksin, laitetaan samalla oma terveys (ja henki…) toisen, täysin tuntemattoman ihmisen, käsiin.

Myöhemmin tajusin, kuinka nerokasta oli sijoittaa tällainen harjoitus leirille.

Tärkeimpiä ja paljastavimpia kysymyksiä vaikkapa sisäisessä henkilöstökyselyssä ehkä onkin se, että luotatko siihen, että työkaveri hoitaa omat hommansa.

Sirkuksen perusajatukseenhan kuuluu heittäytyminen toisen armoille. Siihen kuuluu jokaisen vastuu omasta osaamisestaan, treenaamisesta ja siitä, että hoitaa omat hommansa. Tärkeimpiä ja paljastavimpia kysymyksiä vaikkapa sisäisessä henkilöstökyselyssä ehkä onkin se, että luotatko siihen, että työkaveri hoitaa omat hommansa. Jos et, mistä se johtuu? Siitäkö, että et tee niin itsekään? Vai siitä, että kulttuuri perustuu yksilösuorituksiin (tai olet itse yksilösuorittaja), ja se sopii huonosti ryhmässä tehtävään työhön?

Lisäksi on hyvä huomata, että luottamus ei synny tyhjiössä, vaan käytännöissä – etenkin tiukoissa paikoissa.

3) Ei vaikeaa vaan pelottavaa?

Trampoliini on outo vehje. Hyppiminen tuntuu järjettömän helpolta, kuuluuhan se jo taaperon perustaitoihin. Mutta kun alla on kimmoisa trampoliini, saattaa hyppiminen kuitenkin muuttua jopa vaaralliseksi. Oman vuoron lähestyessä homma alkaa näyttää niin vaikealta, että tekee mieli piiloutua. Mihin jo vähän kokeneempi sirkuskaveri toteaa, että ”täällä sirkuksessa moni asia ei ole niinkään vaikeaa vaan pelottavaa”.

Tämän päivän työelämässä saa joka päivä kohdata jotain uutta. Välillä se on rasittavaa, mutta useimmiten aika virkistävää. Samalla asiat muuttuvat jotenkin vaikeiksi tai hankaliksi, kun niihin ei olekaan valmista toimintatapaa tai jonkun toisen tamppaamaa valmista polkua.

Meillä on tapana leimata asiat vaikeiksi silloin, kun todellisuudessa olemme epävarmoja.

Meillä on tapana leimata asiat vaikeiksi silloin, kun todellisuudessa olemme epävarmoja. Lykkäämme jonkin asian tekemistä, koska ajattelemme sen olevan ”vaikeaa”. Entä jos se onkin vain pelottavaa? Deviate-kirjan kirjoittaja Beau Lotto toteaa, että lähtökohtaisesti kaikki sellaiset asiat, joissa ihmisellä on mahdollisuus epäonnistua, ovat tämän mielestä pelottavia. Aikuisena on vain vaikea tunnustaa (tai tunnistaa) pelkoa, sillä on helpompi ajatella asian olevan vaikea.

Henkka Hyppönen toteaa kirjassaan Pelon hinta seuraavaa:

Riskien välttelystä on tullut yrityksissä taiteen- ja tieteenlaji, johon kuuluu turhien tutkimusten tilaaminen, päätöksissä viivyttely, radikaalien ideoiden pehmentely, ajattelun sysääminen konsulteille, päätöksenteon siirtyminen yrityksen ylimmille portaille, politiikkaan kuuluvan retoriikan käyttäminen ja loputtomat palaverit, joissa uusi rohkea ajattelu vesittyy.

Suurin riski tämän päivän bisnesmaailmassa on ehkä sittenkin se, että pysyy paikallaan eikä tee mitään.

Isoin asia, jonka yritys voi sirkuksesta oppia onkin se, että trampalle kannattaa mennä rohkeasti ja tajuta, että kyse ei ole siitä, että se on vaikeaa vaan että uusi asia pelottaa. Sen jälkeen helpottaa kummasti.