Läpinäkyvässä ajassa muutoksen pelko koituu kohtaloksi – niin yritysmaailmassa kuin politiikassakin

Kun nopeasti muuttuva maailma ympärillä ei miellytä, muutosvastarintainen turvautuu satumaailmaan. Sen pohjalle on kuitenkin vaikea rakentaa strategiaa, jolla menestyy oikeassa maailmassa. Kokoomus on identiteettituskissaan tästä hyvä esimerkki.

Organisaatiolle tai yritykselle käy helposti niin, että se jää näpertelemään omaan “toimialalaatikkoonsa” pyrkien saavuttamaan kilpailuetua eräänlaisen nollasummapelin säännöillä. Yrityksessä ajatellaan, että kun kilpailijalta saavutetaan jotakin, saadaan voitto tai ratkaiseva markkinaosuus.

Kirjan Seeing Around Corners kirjoittajan Rita McGrathin mielestä vanhaan kilpailuetuajatteluun perustuva strategian luominen on typerysten puuhaa.

Olen täsmälleen samaa mieltä.

Toimiala-ajattelu on ahdas tapa nähdä kilpailu, oma liiketoiminta tai mahdollisuudet, joita maailma tarjoaa.

Erityisesti nopean muutoksen maailmassa katse olisi syytä suunnata ahtaan hiekkalaatikon sijaan horisonttiin. 

Politiikassa kapeakatseisuus ja lyhyen tähtäimen voittopeli on ollut aika tavallista. Nykymaailmassa se on kuitenkin erityisen hölmöä. Politiikka kuitenkin perustuu ideoille, aatemaailmoille, ideologioille ja tulevaisuudelle: sille, mitä me äänestäjät tulevaisuudelta toivomme ja sille, millaisen tulevaisuuden puolueet meille tarjoavat.

Vaikka gallupeja seuratessa voisi kuvitella, että pelkän voittopelin ajatteleminen olisi nollasummapeliä, näin ei ole, sillä ideoilla ja ajatuksilla luodaan parhaimmillaan uutta maailmaa sen sijaan, että makoillaan vanhoissa kannatuspoteroissa. Tämän ovat näyttäneet uudet liikkeet, jotka ovat nopeasti jättäneet vanhat koneistopuolueet tukehtumaan omaan hiekkalaatikkoonsa. 

Muutos on kuitenkin joskus vaikeaa. Ja sen osoittaa muun muassa kokoomus identiteettituskissaan.

Pelipoliittinen taktiikka on oireilua muutoksen tarpeesta

Kokoomuksen kansanedustaja Wille Rydman kuulutti vähän aikaa sitten äänekkäästi yhteistyön tarvetta perussuomalaisten kanssa. Ajatus perustuu pelipolitiikkaan, jonka mukaan kannattaa liittoutua toisen kanssa saadakseen vaadittavan enemmistön ja päästäkseen hallitukseen vaikuttamaan itselleen tärkeisiin asioihin. Samaan aikaan Iltalehti julkaisi gallupin, jonka mukaan 82 prosenttia kokoomusvaikuttajista olisi valmis hallitukseen perussuomalaisten kanssa.

Strategisesta näkökulmasta kannattaa peesata mahdollista vaalivoittajaa, eikö vaan? 

Not so fast!

Lyhyen tähtäimen pelipoliittisen taktiikan näkökulmasta ehkä voi näyttää siltä, mutta todellisuudessa ajatus on vain oireilua syvemmän muutoksen tarpeesta.

Kun politiikan ”tuote” on yhteiskunnallinen ajattelu, joka johtaa päätöksentekoa tiettyyn suuntaan, on ideologiasta ja arvomaailmasta kiinnipitäminen sitä purpose-asiaa, josta yritysmaailmassa nyt paljon puhutaan.

Onkin kiinnostavaa, että samaan aikaan, kun yritysmaailma pyrkii kiinnittymään enemmän ja enemmän sellaiseen olemassaolon tarkoitukseen, jolla on itseä isompi merkitys, politiikassa herää vanhanaikainen pelipolitiikan porukka, joka on valmis heittämään olemassaolon tarkoituksen roskikseen jos näyttää siltä, että sillä ei ”voita”.

Tästä seuraa parikin ongelmaa.

Ensinnäkin läpinäkyvässä maailmassa se näyttää juuri niin vastenmieliseltä kuin onkin. Toisekseen: kun on valmis heittämään periaatteet roskikseen saavuttaakseen hallituspaikan, jotta voi toteuttaa periaatteisiinsa perustuvaa politiikkaa, niin mihin se sitten enää perustuu? Arvomaailmansa uhrannut poliittinen liike on nopeasti tilanteessa, jossa sen olemassaololle ei enää ole mitään perustetta. Äänestäjät voivat yhtä hyvin kaikota muualle.

Näinhän käy yritysmaailmassakin. Jos yritys ei kykene erilaistamaan itseään, se voi kohta olla entinen yritys.

Kun puhe ihmisistä loppuu

Kokoomuksen toinen kansanedustaja Antti Häkkänen, nykyisen puheenjohtajan ”perintöprinssi”, jatkaa keskustelua kokoomuksen paikasta. Häkkänen sanoo vierastavansa sitä, että politiikassa ja mediassa arvioidaan poliittisten jakolinjojen kulkevan liberaalien ja konservatiivien välillä. Hän toteaa, että ”joillekin liberaali-konservatiivi voi olla jakava tekijä”, mutta ei kokoomuksen kaltaiselle yleispuolueelle. Hän toteaa, että ”jotkut puolueet” pitävät jakoakselia tarkoituksellisesti esillä, koska haluavat, että ”marginaaliset kysymykset määrittävät politiikkaa kokonaan, kuten vihreät ja perussuomalaiset tällä hetkellä haluavat”.

Esimerkiksi Häkkänen nostaa joulukirkkokiistelyn. ”Joulukirkkokanta, joka on sinänsä relevantti kysymys, ei kuitenkaan ole kansalaisten ison kuvan kannalta kovinkaan oleellinen kysymys, ja yleispuolueelle kuten kokoomus, nämä asiat eivät ole kaikista relevanteimpia kysymyksiä.”

Kansanedustajalle on nyt käynyt kuten omassa hiekkalaatikossa leikkiessä helposti organisaation edustajalle käy: hän puhuu pelkistä puolueista, eli itsestään, ei ihmisistä enää lainkaan. Vihreät sitä, perussuomalaiset tätä, kokoomukselle jokin asia on irrelevantti, niinpä sen pitää olla meille kaikille irrelevantti. Ihmisille tärkeät, arvoja määrittävät kysymykset leimataan ”marginaalisiksi”.

“Tämä someaika ei oikein sovi minulle”

Poliittisella puolueella, sen paremmin kuin yritykselläkään, ei ole varaa vihjata ihmisille, että ”en leiki teidän kanssa, kun ette osaa käyttäytyä kuten koneiston osana tulee käyttäytyä”. Pitää ottaa lusikka kauniiseen käteen ja pohtia sitä, mikä ihmisiä liikuttaa. Olisi hyvä huomata, että me tavalliset ihmiset todella harvoin samaistumme puolueisiin ollessamme jotakin mieltä. Vaikka politiikan pelissä leimalla on merkitystä, ei työpaikan kahvipöydässä julisteta puoluekantoja. Tällä hetkellä eurooppalaisista ihmisistä puolueisiin kuuluu noin kolme prosenttia, Suomessa noin kuusi prosenttia. Trendi ei ole nouseva. Eikä ihme.

Kokoomuksen rimpuilu osoittaa sen, että kuten yritysmaailmassa, myös ”poliittisella toimialalla” ollaan rytmihäiriössä ja todellisen ravistelun ja itsetutkiskelun paikassa. Rytmihäiriö syntyy siitä, kun organisaatio uudessa, kommunikatiivisessa vuoropuhelun maailmassa pyrkii toimimaan vanhoin työkaluin.

Yleensä tällaiseen itsepintaiseen muutosvastarintaan kuuluu myös tosiasioiden karttaminen. Häkkänen kuuluu monen yritysjohtajan tavoin niihin, joiden mielestä sosiaalinen media on ikävä asia. Hän toteaa, että ”tämä someaika ei oikein sovi minulle”. Se on vähän kuin toteaisi, että nämä äänestäjät eivät oikein sovi minulle. Nämä asiakkaat eivät sovi minulle. En tykkää. Erityisesti Häkkästä risoo se, että ”pienet lillukanvarret isoista kokonaisuuksista nostetaan esiin”. Siis ne pienet lillukanvarret, jotka ovat äänestäjille oleellisia ja tärkeitä asioita. Ne lillukanvarret, jotka saattavat ratkaista seuraavan äänestyspäätöksen.

Kun maailma ympärillä ei miellytä, muutosvastarintainen turvautuu satumaailmaan. Sen pohjalle on kuitenkin vaikea rakentaa strategiaa, jolla menestyy oikeassa maailmassa. 

Iltalehden mukaan ”Isot mannerlaatat ovat liikkeessä suomalaisessa politiikassa”. Näin voi olla. Mutta saattaa olla, että niiden suuntaa ei voida kontrolloida vanhalla tavalla. Kuten Ellun Kanojen tutkimusjohtaja Elina Kiiski-Kataja kirjoittaa huhtikuun alussa ilmestyvässä Ellun Kanojen tulevaisuusraportissa:

Vallankäyttö muuttuu vaikeammaksi sen myötä, mitä useampi toimija pystyy käyttämään valtaa. Vallan hajautuminen antaa kuitenkin myös ennennäkemättömiä mahdollisuuksia nostaa globaalille agendalle asioita, jotka syntyvät ihmisten omaan tulevaisuuteen liittyvistä tarpeista ja toiveista.

Tässä maailmassa se puolue, organisaatio ja yritys, joka haluaa elää, on herkkänä mukana ihmisten liikkeessä sen sijaan, että takertuu oman ahtaan hiekkalaatikkonsa reunoihin itkemään maailman muuttumista.