Kysy kuin lapsi, toimittaja tai terapeutti
Keskustelu työyhteisöissä, kahvikupin äärellä ja etenkin somessa on usein öyhötystä: kaikilla on mielipide, puhutaan päälle ja vastataan ohi aiheen. Onko meillä niin mukahoppu, ettemme ehdi pysähtyä kysymään mistä varsinaisesti puhutaan? Vai olemmeko unohtaneet kysymisen jalon taidon?
Käyn satunnaisesti (lue: kun raajat on ehjät) pelailemassa höntsäkoripalloa. Tai siis. Meitä on joukko eritasoisia aloittelijoita, joilla on kova peli-into, paljon katsottuja (lasten) koripallopelejä ja heikohko kunto. Usein touhu meinaa karata hallinnasta.
Pysyäksemme about ehjinä pakottaudumme pelaamaan niin, ettei palloa saa ollenkaan kuljettaa, vaan se pidetään liikkeellä syöttelemällä. Ja mikä vaikutus sillä onkaan peliin! Pelistä tulee fiksumpaa, strategisempaa ja kaikilla osallistujilla on hyvin pelitilaa. Ja ne ehjemmät paikat.
Tämä syöttelypeli tulee usein mieleen kun seuraan julkista keskustelua, jossa jokaisella on intoa (verbaali)kuljettamiseen ja esille (eli korille) rynnimiseen (muina jordaneina). Mutta jossa varsin vähän näkyy sitä syöttelyä (siis kysymistä). Harmittavan harvoin pysähdytään kysymään, mistä oikein puhutaan tai miksi.
Miten usein sinulla on sellainen olo, että olet keskustelussa, jossa kaikilla on jo ehtinyt unohtua, mistä varsinaisesti puhutaan – ja silti kaikilla on aiheesta vankka mielipide, jota toistellaan ja jonka erinomaisuutta vakuutellaan?
Teemaa sivuaa vastikään HS Visiossa julkaistu Adam Grantin haastattelu. Grant kannustaa uudessa kirjassaan meitä opettelemaan ajattelutapaa, jossa omien ajatuksien kyseenalaistaminen, kritiikin kuunteleminen ja tutkijalle tyypillinen ajattelu ovat keskeisiä.
”Moni fiksukin ihminen voi ajautua huomaamattaan keskustelemaan kuin saarnaaja, poliitikko tai syyttäjä”, Grant kertoo. Hän vinkkaa ohjeeksi astumaan oman kuplan ulkopuolelle: ”Etsi oman kuplasi ulkopuolelta ihmisiä, joiden ajatusprosessia arvostat. Jos huomaat pitäväsi jonkun ihmisen vastauksia usein tarkkoina ja täsmällisinä, hakeudu heidän seuraansa, vaikka olisitte eri mieltä. Tällaiset ihmiset saavat huomaamaan oman ajattelun vinoumia”, Grant luettelee.
Kyllä. Kyllä!
Kiinnostaa Grantin kannustamana hakeutua erilaisesti ajattelevien seuraan. Kiinnostaa kuunnella hyviä vastauksia.
Kuuntelemisesta puhutaan paljon ja moni meistä sitä treenaakin, mutta sellaista olen tosiaan miettinyt, että mites se kysymisen taito. Olemmeko kadottaneet sen?
Siis sellaisen kysymisen, joka tavoittelee hyvää ja pyrkii viemään keskustelua tai ymmärrystä eteenpäin. Sillä kaikkihan me varmaan olemme kuulleet öyhötyskysymistä: Mitä sä muka tosta tiedät? Kuka noin väittää? Ootsä tosissasi? Miks sä aina… Näitä kysymyksiä julkinen tai kahdenkeskeinenkään keskustelu ei kyllä kaipaa.
Kun tuskin monikaan haluaa olla Grantin mainitsemia saarnaajia, poliitikkoja tai syyttäjiä, kannattaisiko meidän olla enemminkin lapsia, toimittajia tai terapeutteja?
Sillä ajattelepas kyselyikäisiä lapsia, miten hyviä kysymyksiä he esittävätkään. Lasten kysymyksiä ohjaa uteliaisuus. Lapsella on uskallus kysyä juuri sitä mitä mieleen juolahtaa, sillä kysymiseen ei liity pelkoa tyhmistä kysymyksistä.
Olisipa meissä aikuisissa enemmän tätä uteliasta hämmästelyä ja kysymistä senkin uhalla, että joku pyörittelee silmiään sillä ”olipas tyhmä kysymys” -tavalla. Vai mitä sinä olet ajatellut lukiessasi vaikkapa Hesarin lasten tiedekysymyksiä, hymyilyttääkö vai tekeekö mieli pyöritellä silmiä?
Julkinen keskustelu kaipaa myös enemmän vastaajaa auttavaa kysymistä. Tällaista näkee mielestäni parhaimmillaan, kun katsoo ammattitoimittajia haastatteluhommissa. Kysymyksenasettelua ohjaa aito halu saada vastaaja vastaamaan fiksusti, osoittamaan perehtyneisyytensä asiaan ja kertomaan juuri sen, mikä keskusteltavassa asiassa on se kuuluisa pihvi. Kysymykset ovat tarkkoja, ja niitä seuraa jatkokysymys. “Kerro lisää” -toimittajakysyminen on vastaamiseen kannustavaa.
Ajattelen, että parempaa ymmärrystä ja parempaa julkista keskustelua saisimme myös, jos useammin kysyisimme kysymyksiä terapeuttien lailla. Siis paitsi malttaen kuunnella, myös niin, että osoitamme kuuntelua sanoittamalla kuulemamme takaisin. Ja kysymällä sellaisia tarkentavia kysymyksiä, joilla luodaan, varmistetaan ja lisätään yhteistä ymmärrystä.
Ajattelin aloittaa itse kysymistreenin ja ajan hengessä haastan sinut mukaan. Otetaan yhdeksi päiväksi käyttöön sääntö, että palloa saa liikuttaa kohti koria vain kysymällä. Kysykäämme siis uteliaita kysymyksiä kuten lapset, vastaajaa auttavia tiedonjanokysymyksiä kuten loistavat toimittajat ja yhteistä ymmärrystä luovia terapeuttikysymyksiä niin kuin, no terapeutit.
Mitäs sanot?
