Kun painit vaikeiden asioiden kanssa, ole kuin Wittgenstein

Eettiset kysymykset ovat syystäkin vaikeita. Jottei kamppailumme moraalin kanssa olisi entistäkin vaikeampaa, meidän pitäisi sallia – itsellemme ja toisillemme – tilaa kehittää ajatteluamme. Ilman sitä meidän on vaikeaa, ellei jopa mahdotonta, muuttua.

Ludwig Wittgenstein (1889–1951) on filosofi, joka teki minuun vaikutuksen jo opintojeni alussa. En kuitenkaan varsinaisesti ihastunut hänen kielifilosofiaansa, vaan hänen ajattelussaan tapahtuneeseen käännökseen – siihen, miten hän palasi oman työnsä äärelle ja totesi olleensa väärässä.

Wittgenstein oli itsepäiseksi kuvailtu filosofi, joka kesken uraansa vaihtoi mielipidettään teeseistä, joita oli hetkeä aiemmin julistanut totuudeksi. Wittgensteinin maailmankuva oli lukittautunut. Hän oli ehdoton ajatustensa kanssa, suorastaan dogmaattinen. Hän jätti filosofian dramaattisesti, julistaen sanoneensa kaiken, mitä filosofiasta voi sanoa. Itse asiassa hän päätyi toteamaan, ettei filosofiasta ole lopulta enää mielekästä puhua. Jälkipolville hän jätti Tractatuksen, joka sisälsi kaiken, minkä maailmasta voisi sanoa.

Vuosien jälkeen Wittgenstein kuitenkin palasi filosofisten ajatusten pariin. Kaikkiin kysymyksiin ei ollutkaan vastattu, toisin kuin hän oli aiemmin väittänyt. Hän löysi kulmia, jotka oli aiemmassa työssään jättänyt huomiotta. Tästä käännöksestä huolimatta (ja ehkä juuri siksi) hän nousi yhdeksi aikansa tunnetuimmista ajattelijoista.

Ajattelumme elää keskustelukulttuurin mukana

Mielipiteen vaihtaminen nähdään usein holtittomana tuuliviiriliikkumisena, raukkamaisena tempauksena, takinkääntönä. Sen nähdään rikkovan kirjoittamatonta sääntöä, jonka mukaan kerran sanotulla tavoitellaan mielellään jotain lopullista – siitä ei ole paluuta. Ehkä se kuvastaa haluamme asettaa mielipiteille painolasti: mitä tahansa ei voi mennä sanomaan. 

Meitä ympäröi maailma, joka sekä painostaa ottamaan kantaa että olemaan jotain mieltä, mutta joka myös kompleksisuudellaan sekoittaa päätämme jatkuvasti.

Mielipiteille asettamamme painolasti ei kuitenkaan ole sen enempää realistinen kuin hyödyllinenkään. Meitä ympäröi maailma, joka sekä painostaa ottamaan kantaa että olemaan jotain mieltä, mutta joka myös kompleksisuudellaan sekoittaa päätämme jatkuvasti. Paine kannanottoihin heittää meidät keskelle erikoista asetelmaa, jossa nopean rytmin maailmassa päivittyviin mielipiteisiin suhtaudutaan ivaillen. Tällaisessa asetelmassa tapamme käydä keskustelua rajoittaa ajatteluamme. Painolastin alla emme uskalla ajatella ääneen tai käydä avointa vuoropuhelua: jos lähdemme keskusteluun, aloitamme sen puolustusasemista. Se tappaa sekä jaetun ajattelumme että valmiutemme muutokseen.

Mielipiteen muuttaminen muuttaa myös käsitystä itsestämme

Kun otamme annettuna aiemmat uskomuksemme, joista käsin olemme tarkastelleet maailmaa, ajaudumme älylliseen umpikujaan. Takerrumme sellaiseen, minkä itse asiassa pitäisikin elää ja muovautua mukanamme. Miten vahingollista olisi, jos mielipidettään muuttava ihminen tai organisaatio ei uskaltaisi sanoa uusia ajatuksiaan ääneen, vaan itsepäisesti ja häpeän motivoimana pysyisi vanhojen ajatustensa takana. Kuinka jumissa olisimmekaan, ellemme osaisi välillä peruuttaa?

Miten vahingollista olisi, jos mielipidettään muuttava ihminen tai organisaatio ei uskaltaisi sanoa uusia ajatuksiaan ääneen, vaan itsepäisesti ja häpeän motivoimana pysyisi vanhojen ajatustensa takana.

Juuri kiistellyimmät uskomukset koskevat perimmiltään ideologioitamme – ja juuri siksi niiden muuttaminen on kaikista hankalinta. Ne liittyvät yleensä eettisiin kysymyksiin, joiden varaan myös maailmankuvamme ja käsitys itsestämme rakentuu. Tämän takia mielipiteen muuttaminen on (ulkoisen paineen lisäksi) todella hankalaa, koska samalla me muutamme käsitystä itsestämme. Mielipiteet siis heijastelevat maailmankuvaamme, ja niiden mukana muutumme me itse.

Väärässä olemisen välttely on huono lähtökohta keskustelulle

Tärkeät asiat, joista kiistelemme, tapaavat olla vaikeita. Siksi joudumme olemaan niistä usein väärässä. Vaikeus on kuitenkin monimutkaisille ilmiöille leimallinen ominaisuus: sen ei pitäisi lannistaa meitä, vaan se tulisi ottaa vastaan päinvastoin haasteena. Kun tämän tiedostaa, vaikeat kysymykset asettuvat todellisiin kehyksiinsä. Jos taas kiellämme jonkin moraalisen kysymyksen vaikeuden, typistämme sen yksinkertaiseksi ilmiöksi ja erehdymme kohtelemaan sitä sellaisena. 

Jos taas kiellämme jonkin moraalisen kysymyksen vaikeuden, typistämme sen yksinkertaiseksi ilmiöksi ja erehdymme kohtelemaan sitä sellaisena. 

Filosofi Sami Pihlströmin mukaan ”filosofinen jahkailu” on tarpeen, jotta todella ymmärrämme moraalisten ongelmien luonteen. Hän on kritisoinut yhteiskunnallista keskustelua vaivaavaa, liioiteltua ratkaisukeskeisyyttä, joka ajaa ohittamaan moraalisten kysymysten monitasoisuuden. Nähdäkseni tähän kiteytyy ongelman ydin: emme paini ongelman kanssa sen itsensä vuoksi, vaan käymme keskustelua päästäksemme nopeaan ratkaisuun – tai osoittaaksemme olevamme kannassamme oikeassa. Samalla hukkaamme jotain olennaista: sen, mikä on ylipäätään oikeastaan keskustelun tarkoitus. Emme pureudu siihen, miksi jokin asia on kiistanalainen, vaan tähtäämme sen ohi omaa etua palvelevaan päämäärään. 

Jos vaadimme tieteilijöitä, asiantuntijoita ja ammattilaisia osaksi julkista keskustelua, meidän täytyy ymmärtää, minne heitä yritämme repiä. Kaukana tieteen kentältä on nopeatahtinen Twitter-debatointi, jossa ruoskitaan herkästi ja väärinymmärretään tahallisesti. Jos joudumme keskustellessa ensisijaisesti välttelemään väärässä olemista, ei vuoropuhelu voi vahingossakaan ajautua sellaisille raiteille, jossa yhteisenä päämääränä olisi erilaisen näkökulman aito ymmärrys.

Janoan syitä kääntää kelkkani

Filosofian opiskelijana olen jonkinlainen kokemusasiantuntija väärässä olemisen kanssa. Koulutukseni olisi olennaisen vajavainen, jos en kohtaisi vastalauseita esittäessäni ajatuksiani. Silti siihen ei koskaan aivan täysin opi. Ehkä se on hyväkin, koska jonkinlainen omatunto ja vastuullisuus ovat hyviä edellytyksiä mielipiteille. Ne kannustavat meitä jatkuvasti etsimään tukea väitteillemme ja puolustamaan ajatuksiamme.

Koulutukseni olisi olennaisen vajavainen, jos en kohtaisi vastalauseita esittäessäni ajatuksiani. Silti siihen ei koskaan aivan täysin opi.

Olen esimerkiksi suhteellisen varma siitä, että ihmisellä pitäisi olla oikeus eutanasiaan. Jos jollain, niin ihmisellä itsellään on oikeus päättää elämästään. Näkökantani selkeydestä huolimatta en vähättele kysymystä ihmiselämän keinotekoisesta lopettamisesta. Se on vaikea – ja siksi siitä pitää käydä debattia. Haluan kuulla, miksi kantani voi olla ongelmallinen. Janoan ymmärtää, miksi minun pitäisi kääntää kelkkani. Näin ei ole aina kuitenkaan ollut. Väärässä oleminen on tuskastuttavan vaikeaa.

“Tältä osin oma mieleni matkan varrella muuttui”

Keskustan syyskuisessa puheenjohtajapaneelissa sivuttiinkin vanhassa mielipiteessä pitäytymistä mielenkiintoisella tavalla. Edellinen puolueen puheenjohtaja Katri Kulmuni totesi itsevarmaan sävyyn, ettei hänen mielipiteensä vuodessa muutu. Se taisi tehdä moneen kuulijaan vaikutuksen: tässä on kannastaan varma johtaja, joka ei paineen edessä järky. Kulmunin puheenvuoroa seurasivat aplodit.

Vaan sitä seuraavat Annika Saarikon sanat saivat vasta minut taputtamaan kotisohvalla käsiäni. “Mä tunnistan, että koen velvollisuudekseni sanoa, että tältä osin oma mieleni matkan varrella muuttui”. Ne olivat mielestäni johtajan sanat. Rohkeutta on katsoa omaa ajatteluaan kriittisesti ja todeta, että tuossa kyllä kävelin harhaan. Rehellistä on myös todeta se ääneen – se raivaa tietä muidenkin uskallukselle. 

Ne, joilla on puhevaltaa, määrittelevät sitä, millaisessa kulttuurissa käymme keskustelua. Johtohahmot näyttävät, että samassa mielipiteessä pysyminen ei ole itsessään arvokasta, vaan sitä vastoin uudesta oppiminen ja mielipiteiden kehittyminen on. He voivat näyttää esimerkkiä sille, että ajattelun kehittymiselle pitää antaa tilaa.

Wittgenstein jäi maailman muistiin yhtenä 1900-luvun merkittävimpänä filosofina. Ehkä se kannustaa meitä muitakin myöntämään virheemme – ja oikaisemaan ajatteluamme.

Tilda Nerg on yhteiskuntafilosofiasta ja etiikasta kiinnostunut valtiotieteiden opiskelija, joka viehättyy siitä, miten filosofia vetää maton jalkojen alta aina vain uudestaan.