Kommunikaatio – uhka vai mahdollisuus?

Pääministeri päätti pitää puheen. Hän kertoi puheen alussa tilanteen olevan niin ainutlaatuinen, että päätti ottaa käyttöön uudet viestintätavat. Katsoja saattoi hämmentyä: etukäteen nauhoitettu, prompterista luettu Yleisradion lähetyksessä esitetty puhe ei suoranaisesti nykymaailmassa edusta uusia viestintätapoja.

Pääministeri toki tarkoittikin sitä, että on poikkeuksellista lähestyä kansalaisia pääministerinä suoraan. Mutta onko sekään enää kovin poikkeuksellista? Vai jopa odotettua?

Odotettua se selvästi oli, pääministeri sai huomion. Me istuimme kuka minkäkin välineen äärellä katsomassa valesuoraa lähetystä.

Puheen parasta ja vilpittömintä antia oli sen alku koskien pakolaiskriisiä. Sipilällä oli takana oma henkilökohtainen teko suhteessa pakolaistilanteeseen ja hän vetosi myös meihin muihin.

Sen jälkeen puhuja siirtyi kontaktiin prompterin kanssa.

Ei ole yhtä tapaa kommunikoida vaikuttavasti. Ei ole olemassa yhtä tyyliä, joka toimii kaikille ja kaikissa tilanteissa. Sipilä vaikutti puheessaan ehkä siltä mitä hän on: tekoihin keskittynyt insinööri, päätöksensä tehnyt johtaja, joka pyrkii vakuuttamaan meidät muut, että hänen tapansa ajatella on oikea. Hän piti tiukasti kiinni tehdyistä päätöksistä, kertoi valvoneensa öitä ja toisaalta toisti perustelunsa päätöksilleen tuomatta viestiin varsinaisesti mitään uutta. Tyyli oli sopivasti insinöörille kömpelöä, siitähän me tykätään?

Niinpä iso osa niistä, jotka pitivät puhetta ”loistavana” tai ”vaikuttavana” tekivät niin sillä jakoivat Sipilän huolen ja toimenpidevalikoiman. Sen sijaan iso osa niistä, joiden mielestä puhe oli ”epäaito”, ”ulkoa luettu” tai ei sisältänyt mitään uutta, olivat niitä, jotka lähtökohtaisesti ovat Sipilän keinovalikoimasta eri mieltä.

Puheessa ei varsinaisesti pyritty vaikuttamaan vastakkainasetteluun mikä teki siitä kliseekokoelman, joista toinen tykkäsi toinen ei riippuen siitä mihin puoleeseen itse kuului. Talouspäätöksiä perusteltiin hokemilla, ei varsinaisella analyysillä, vedotessa suomalaisiin kerrottiin kuinka saksalaiset olivat onnistuneet. Se ei riitä motivoimaan ihmisiä luopumaan asioista, joihin on totuttu ja jotka tuntuvat päivittäisen elämisen näkökulmasta välttämättömiä. Puhe oli sillisalaattia, jota höystettiin politiikan kielellä kuten kärkihankkeilla. Sipilä halusi vedota suoraan meihin kansalaisiin, mutta suuri osa puheen kielestä oli kuitenkin osoitettu järjestelmälle, eliitille ja politiikan toimittajille, jotka sitten analysoisivat meille mikä puheessa oli tärkeää ja oleellista.

Varsinainen kohokohta tuli vetoomuksessa koskien työmarkkinajärjestöjä. Vielä olisi mahdollisuus perua hallituksen päätöksiä jos vain itsekkäät järjestöt kykenisivät johtopäätöksiin. Ehkä tämä olikin koko puheen tarkoitus – ei niinkään vakuuttaa meitä mistään vaan luoda vaikutelma siitä, että hallitus ei tarkoita pahaa, joku muu taho kyllä. Ja voi olla, että tässä jopa onnistuttiin.

Loppujen lopuksi tyylipisteet eivät ratkaise vaan vaikuttavuus. Se oliko Sipilä ”kömpelö” vai ”aito” on sivuseikka suhteessa siihen kuinka puhe vaikutti. Vaikuttavuutta voi toki lisätä esimerkiksi sillä, että kuuntelee, ymmärtää ja esittää ratkaisuja. Vaikuttavuutta yleensä vähentää jos syyttelee, hokee ja lukee ulkoa. Lukemisen ongelma on kahtalainen: ei saa kontaktia yleisöön, ei tunnu vilpittömältä sillä puhe tuntuu ”jonkun kirjoittamalta” ja puhuja papukaijalta. Kommunikaatiotaidot eivät ole kiva kuorrutus vaan oleellinen osa sitä, että saa sanomansa perille. Omalla tavallaan toki. Nyt tv-puhe on kokeiltu. Julistamisen sijaan nykyjohtajalta ehkä seuraavaksi odotetaan kohtaamista ja vuoropuhelua.

Siis:

Oliko puhe tärkeä – kyllä.

Oliko puhe hyvä – kyllä ja ei.

Muuttiko puhe todellisuutta – jää nähtäväksi.

Kommunikaatio on aina mahdollisuus vakuuttaa kuulija, juuri minut. Saada minut toimimaan toisin. Nyt katsoja oli ehkä ensisijaisesti hämmentynyt siitä, mikä oli pääministerin kohderyhmä. Johannes Kotkavirta Ilta-Sanomissa kyseleekin aiheellisesti: Kenelle Sipilä puhui? Oikeasti Sipilä oli kidnapannut meidät yleisökseen puhuessaan työmarkkinajärjestöille toivoen, että se saa aikaan sopivaa vipuvaikutusta.

Kuten hän sanoi: ”Nyt pitää oikeasti tehdä muutos”. Aikuisten oikeesti.