Kenen kengissä kokeilisit elää?

Runsaan viikon päästä on taas äitienpäivä, jolloin on tapana täyttää some valokuvista omasta äidistä, äidistä ja itsestä, itsestä ja tyttärestä tai puolisosta ja yhteisestä/yhteisistä lapsesta/lapsista. Kiitollisuus äidistähän on päivän teema. 

Viime vuosina väliin on työntynyt kuitenkin myös jotain häiritsevää: etukäteen koettua syyllisyyttä omasta onnesta. Se näkyy niin, että moni somevaikuttaja aloittaa postauksensa vähän kuin pyytämällä anteeksi onneaan: kaikillahan ei ole äitiä. Ihan kuin himmaamalla omaa onnen kokemustaan voisi korottaa toista onnettomuudestaan. 

Ihan kuin onnellisuus olisi nollasummapeliä.

Meillä ei tarvitse olla sama kokemus elämästä

Samanlainen ajattelu, mutta hiukan hyökkäävämmässä sävyssä, tuntuu hiipineen ylipäänsä keskusteluun, oli kyse sitten omasta elämästä, työelämästä tai yhteiskunnallisesta elämästä. 

Tavallaan tämä liittyy sinänsä tarpeelliseen keskusteluun etuoikeuksista; on hyvä muistaa, että kaikilla ei ole samoin. Toisaalta keskustelu liikkuu epäterveeseen suuntaan, jossa kaikkien kokemuksen elämästä tulisi olla samanlainen. Ja jos itsellä ei ole jotain myönteistä, jota toisella on, jonkun – yhteiskunnan, pomon, puolison – pitää korjata tilanne. Jos minä en ole onnellinen, se on jonkun muun vika. 

Treenaa asettumista toisen asemaan

Apple TV+:lla pyörii kolmatta kautta sarja Ted Lasso, jossa amerikkalainen Ted Lasso on saanut tehtäväkseen valmentaa englantilaista jalkapallojoukkuetta. Ja koska hän ei ymmärrä eurooppalaisesta jalkapallosta juuri mitään, hän keskittyy enemmän mentaalipuolen valmennukseen. Tällä kaudella joukkueella menee erittäin huonosti ja lopulta valmentaja keksii jotain, mikä tuntuu muuttavan suunnan. 

Ted Lassolla on pointti ja siitä voi ottaa oppia myös normityöelämään ja miksei elämäänkin. 

Treenien alussa jokainen ottaa hatusta paperilapun, jossa on jonkun toisen pelaajan nimi. Tehtävä on asettua tämän pelaajan asemaan, paikkaan ja tyyliin. Toisin sanoen rikkoa roolit. Tavallaan siinä ei ole mitään järkeä, sillä pelaajat on tietysti laitettu pelaamaan omilla vahvuuksillaan. Lassolla on kuitenkin pointti ja siitä voi ottaa oppia myös normityöelämään ja miksei elämäänkin.

Kun harjoittelee konkreettisesti asettumaan toisen asemaan:

1. Ymmärtää minkälaista toisen (työ)elämä on, mitä tämä tekee ja missä tämä itse asiassa onkin korvaamaton (koska itse ei osaakaan välttämättä tehdä sitä)

2. Pystyy joustoon – jos tajuaa jotain siitä mitä toinen tekee, pystyy ehkä myös paikkaamaan tätä

Ja saattaapa tapahtua vielä se kolmaskin: ymmärryksen kautta tyytyväisyys myös omaan elämään tai työhön kasvaa. 

Ymmärrätkö yhteisön tarpeita, siedätkö epätäydellistä?

(Työ)elämää hahmotettiin pitkään ensin vahvasti ylhäältä alas, yksilö on ollut pelkkä ratas isossa koneessa. Viime aikoina taas ollaan siirrytty voimakkaan yksilökeskeiseen ajatteluun. Hyvä niin, vahva ja hyvä yhteisö syntyy yksilöistä, jotka toteuttavat omaa elämän tarkoitustaan ja saavat merkitystä siitä mitä tekevät. Samalla kun vahvistamme ymmärrystä siitä, mitä itse haluamme, on kuitenkin hyvä vahvistaa ymmärrystä myös siitä, mitä toinen tarvitsee ja mitä yhteisö kokonaisuudessaan tarvitsee, jotta päästään sinne, minne ollaan menossa. 

Tarvitaan myös sen sietämistä, että elämä ei ole täydellistä, ei aina edes oikeudenmukaista. Shit happens, kuten sanotaan. 

Isänpäivänä en toivo, että kukaan yrittää vähentää omaa onnellisuuden tunnettaan isästään, vaikka minulla ei isää olekaan. Se, että joku hyssyttelee omaa onneaan ei tuo minulle isää takaisin. 

Näkökulman vaihtaminen toisiin vertailusta niihin asioihin, joita voi omassa elämässä muuttaa, on hankalaa, mutta välttämätöntä. Muutoin pelaamme kuvitteellista nollasummapeliä, jossa se, että joku saa jotain tai jollakulla on jotain, on aina itseltä pois. 

Silloin emme siedä sen paremmin maahanmuuttajia, pomoja, niitä, jotka syövät lihaa/kasviksia, typeriä kollegoja, naapuria, jenkkejä, turisteja, kaupan myyjää, muita autoilijoita, pyöräilijöitä, maalaisia/kaupunkilaisia, vihervassareita/porvareita tai sitä saatanan tyyppiä, joka etuili kassajonossa. 

Siitä lipsahtaa todella herkästi siihen liipasinherkkään ilmapiiriin, jossa lopulta on me ja ne. Ja ovatko ”ne” edes ihmisiä?

Hyvä tiimi ja hyvä yhteiskunta syntyy siitä, että edes yrittää ymmärtää toista, sietää sitä, että toinen on erilainen ja myös sitä, että onnenlahjoja ei jaeta tasan. Oleellista on pyrkiä yhteisesti luomaan mahdollisuuksia toteuttaa omaa yksilöllistä ja ainutlaatuista elämää. Ei kuristaa kaikkia samaan muottiin, ei rakenteellistaa sattumia eikä etsiä aina syyllistä muualta, siitä toisesta. 

Mitä jos ottaisi hatusta jonkun ”toisen” nimen ja hetken harjoittelisi, millaista olisi olla tuo ”toinen”. Ehkä pohjimmiltaan samanlaista kuin olla minä?