Kaikilla työpaikoilla on häpeää – on aika alkaa puhua siitä

Yrityksissä tiedetään, mihin suuntaan niiden pitäisi muuttua. Suurin este kuitenkin on, ettei asioista uskalleta puhua suoraan. Pelon taustalla on yksi ihmisen käyttäytymistä voimakkaasti ohjaava tekijä: häpeä.

Suomen vaikutusvaltaisimmaksi päättäjänaiseksi valittu hallitusammattilainen Sanna Suvanto-Harsaae kertoi Talouselämän haastattelussa anekdootin Suomen ja Tanskan yrityskulttuurien eroista:

”Mitä pitää kuulla hallituksen kokouksessa kolme kertaa, jotta kokous on ollut osallistujien mielestä hyvä? Suomessa pitää toistella: ’Tämä on vakavaa.’ Tanskassa pitää vetää kolme kertaa toimaria turpaan, jotta kokous on onnistunut.”

Vaikka kyseessä onkin SAS:n entisen hallituksen puheenjohtajan Fritz Schurin murjaisema vitsi, siinä on vähintään puolet totta.

Jos pomon asenne tai työnantaja ei miellytä, tanskalainen näyttää keskisormea ja vaihtaa työpaikkaa.

Tanskassa pitkään asunut, maan työmarkkinat hyvin tunteva toimittaja Annukka Oksanen totesi hiljattain, että suurin ero Suomen ja Tanskan välillä on se, että tanskalaiset eivät nöyristele. Jos pomon asenne tai työnantaja ei miellytä, tanskalainen näyttää keskisormea ja vaihtaa työpaikkaa. Asiaa helpottaa toki se, että Tanskassa vallitsee työvoimapula ja käytännössä täystyöllisyys. Suomessa taas työttömyysaste huitelee yhä yhdeksän prosentin tuntumassa, vaikka työllisyys onkin saatu nousuun.

Suomalainen hymistelyn ja synkistelyn kulttuuri ei kuitenkaan johdu työmarkkinoista. Se johtuu asenteista, yli sukupolvien ulottuvasta häpeän kulttuurista, jossa epävarmuuden ja haavoittuvuuden näyttäminen on istunut huonosti suomalaiseen selviytymis- ja sankarimyyttiin.

Häpeä estää meitä yltämään parhaimpaamme

Suomalaisilla työpaikoilla johdon haastaminen on tutkitusti vaikeaa. Viime syksynä teettämämme tutkimuksen mukaan joka neljäs suomalainen on sitä mieltä, että johdon haastaminen on joko vaikeaa tai erittäin vaikeaa.

Vaikka mahongin värisistä kulmahuoneista käskyjä ja potkuja jakavien pomojen aika on peruuttamattomasti ohi, me työntekijät suhtaudumme yhä vähän pelokkaasti henkilöön, jolla on johtajan titteli. Samoin ennen niin mukava työkaveri saattaa muuttua käskyttäväksi kusipääksi pomoksi ylennyttyään.

Sekä työntekijöiden auktoriteettipelon että esimiesten pelolla johtamisen taustalla vaikuttavat suomalaisen kansanluonteen väsymättömät moottorit, epäonnistumisen pelko ja häpeä. Asemasta riippumatta me pelkäämme haavoittuvuutta, vaikka emme sitä ulospäin näytäkään.

Asemasta riippumatta me pelkäämme haavoittuvuutta, vaikka emme sitä ulospäin näytäkään.

Taiteilijoille häpeä on luovuuden perusraaka-ainetta, josta syntyy näytelmiä, kirjoja ja kuvataidetta yhä uudestaan ja uudestaan, mutta työpaikoille se sopii huonosti. Häpeä estää meitä yltämään parhaimpaamme, pyytämään apua, olemaan eri mieltä, tekemään oikeita päätöksiä ja ennen kaikkea, olemaan omia itsejämme.

Organisaation kulttuurista kertoo paljon se, miten se käsittelee epäonnistumisia. Häpeän käsittely on johtamisen ydintä. On tietoinen valinta, käsitelläänkö epäonnistumiset yhdessä vai jätetäänkö mokaaja virheen kanssa yksin. On tietoinen valinta päättää, sanooko esimies virheen tehneelle työntekijälle: ”Tämän jälkeen olet entistä parempi työssäsi” vai ”Katsokin, ettei tämä enää toistu”.

Kasvojen menettämisen pelko näkyy työpaikoilla

Omaa johtamistapaansa harvinaisen rehellisesti tarkasteleva AaltoEE:n toimitusjohtaja Pekka Mattila kirjoittaa kirjassaan Peilejä johtamiseen (Alma Talent), että kyky itsereflektioon on hyvän johtajan tärkeimpiä ominaisuuksia. Kun katsoo peiliin, pitää pystyä näkemään, mitä sieltä oikeasti näkyy. Vaarallisinta on vältellä peilejä tietoisesti.

”Muu kuin nouseva johtajakehitys on kulttuurissamme surullisesti yhä vaiettu aihe. Emme osaa keskustella johtamisurien haasteista tai oikeasti jakaa epäonnistumisia. Moni johtajista pelkää kuollakseen horjahtelua tai putoamista”, Mattila kirjoittaa.

Mattila puhuu johtamisesta, mutta sama pätee kaikkiin työntekijöihin tittelistä riippumatta. On tärkeää ymmärtää, että oman epävarmuuden näyttäminen ja kasvojen menettämisen pelko istuvat meissä kaikissa niin syvässä, että se näkyy työpaikoilla tavalla tai toisella joka päivä.

Mitä tietoisemmin mokaamisesta puhutaan ja mitä normaalimpaa siitä tehdään, sitä arkisemmaksi se muuttuu.

Mitä tietoisemmin mokaamisesta puhutaan ja mitä normaalimpaa siitä tehdään, sitä arkisemmaksi se muuttuu. Mitä aktiivisemmin työntekijöille annetaan mandaatti olla eri mieltä ja sanoa se omalla nimellään, sitä viisaampia päätöksiä yrityksessä todennäköisesti tehdään.

Häpeänpurkutalkoot työpaikoille

Kulttuurialaa perin juurin ravistellut #metoo on järisyttävä esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun ihmiset eivät suostu enää häpeämään. Olisiko korkea aika aloittaa häpeänpurkutalkoot myös työpaikoilla? Jos turpaan vetäminen onnistuneen kokouksen merkkinä tuntuu liian radikaalilta ajatukselta, aloittaa voi kevyemminkin. Voi esimerkiksi sanoa, että tuo on hyvä pointti, mutta olen eri mieltä, koska. Voi myös sanoa, ettei tiedä, osaa tai ehdi – ja pyytää apua. Ja huomata, ettei mitään kamalaa tapahtunutkaan.

Jos turpaan vetäminen onnistuneen kokouksen merkkinä tuntuu liian radikaalilta ajatukselta, aloittaa voi kevyemminkin.

Aloitin henkilökohtaiset häpeänpurkutalkoot pari vuotta sitten, kun täytin 40. En ole koskaan ollut kauhean nolostelevaa sorttia, mutta silloin päätin, että menen kohti kaikkea sellaista, mikä eniten pelottaa. Päätin ryhtyä tekemään puhekeikkoja, vaikka ison yleisön edessä puhuminen jännittää aina järkyttävästi. Liityin SM-kisoissa kilpailevaan tanssiryhmään, vaikka ajattelin monta vuotta, että olen sellaiseen liian vanha ja lihava. Päätin kirjoittaa kirjan, vaikka voi hyvin olla, että siitä tulee paska eikä kukaan lue sitä.

Mutta mitäpä pienistä. Mokaaminen on lahja, jonka avulla itsestään voi löytää sellaisia kykyjä, joita ei muuten tiennyt olevankaan.