Jytkyn pesänjakajat – politiikka on enemmän lapiohommia kuin shakkia
Politiikka on vain mestariaivojen tekemää juonittelua. Vain yhtä House of Cards -televisiosarjaa. Tämä ajatus nousee esille Lännen Median politiikan toimittajan Lauri Nurmen uudessa kirjassa: Perussuomalaisten hajoamisen historia. Nurmi kirjoittanut perussuomalaisten hajoamisesta ja hallituskriisistä, jota ei ollutkaan.
Tuore poliittista historiaa ruotiva kirja piti lukea, koska olen opiskellut poliittista historiaa ja tehnyt pitkähkön uran (2001–2015) politiikan eri tehtävissä. Tämä ei ole kirja-arvostelu, vaan pikemminkin opponointipuheenvuoro.
On hienoa, että politiikasta kirjoitetaan tällä tavalla ja näin tuoreesti. Politiikan prosesseja kuvaavat teokset ovat paljon kiinnostavampia kuin puolueiden kampanja-avausten, normipuoluekokousten tai politiikkojen puhereferaattien raportointi.
On hienoa, että politiikasta kirjoitetaan tällä tavalla ja näin tuoreesti.
Nurmen kirja on samanhenkinen kuin Watergate-skandaalissa kannuksensa hankkineen amerikkalaisen toimittajan Bob Woodwardin tuotanto. Hyvään accessiin ja pitkiin haastatteluihin perustuva lähiajan poliittista historiaa taustoittava teos. Ja sellaisenaan ei turha, vaan tarpeellinen kirja.
Minulla on kuitenkin joitakin ongelmia Nurmen lähestymistavan kanssa ja siinä, millaisena hän näkee politiikan. Nurmi kuvaa Soinin ja Halla-ahon taistelua pitkäksi sarjaksi shakkiotteluja, jossa ovat selkeät strategiat ja tavoitteena alusta asti kuninkaan kaataminen.
Politiikan aikasihti on hyvin harvoin pitkä.
Politiikan aikasihti on hyvin harvoin pitkä. Ministerit avustajineen urakoivat usein päivän agendan kimpussa, he ovat yllättävien tapahtumien pyörteessä. Eduskunta taas elää omaa viikon pituista näytelmäänsä. Ensimmäisiä vuorosanoja pohditaan maanantaina, draama huipentuu torstain kyselytuntiin ja perjantaina huoahdetaan. Ensi viikolla teatterissa esitetään taas uusi produktio.
Pisin sihti politiikan tekemiseen on puoluetoimistoilla. Se johtuu niiden työkentän luonteesta. Vaalistrategiat tehdään hyvissä ajoin ja puoluekokoukset parin vuoden välein. Vaaliohjelmat taas rytmittävät politiikan sisältöjen valmistelua.
Pisin sihti politiikan tekemiseen on puoluetoimistoilla.
Siksi puoluetoimistoilta löytyy henkilö tai pari, jotka luovat tilannekuvaa poliittisen kentän muutoksista. Aseinaan heillä on tutkimuspatteristoa, havaintoja kentältä ja kaikenlaista tiedustelutietoa. Viime vuosina perussuomalaisten sisäiset jännitteet ja puolueen kannatuksen pysyvyys on ollut vakioteema näissä pohdinnoissa.
Erilaisia skenaarioita hahmotellaan, mahdollisia vaalituloksia lasketaan ja eri vaihtoehtoihin liittyviä prosessikaavioita pyöritellään. Mutta nämä ovat pienen piirin harrastuneisuutta, joka jalostuu ja typistyy epäsäännöllisen säännöllisesti puoluejohdolle menevään analyysiin. Valtaosa politiikan pöytien puheesta liittyy polttaviin ajankohtaisiin aiheisiin.
Tosiasia on se, että politiikka on usein vain lapiohommia. Seuraavaan puheeseen, seuraavaan tenttiin, seuraavaan eduskuntakeskusteluun valmistautumista. Politiikka ei ole shakkipeliä, vaan sarja nopeatempoisia ristinolla-otteluita tai kivi-paperi-sakset -matseja. Tunne ja intuitio edellä menevää suorittamista, ei kylmän viileää analyysia.
Politiikka on usein vain lapiohommia.
Yksi Nurmen kirjan ongelmista on sen rakenne. Tämä opponoija olisi mielellään nähnyt kirjan etenevän puhtaan kronologisessa järjestyksessä. Nurmi on alistanut lähes kaikki asiat maahanmuuttokriittisyydelle. Ratkaisu on perusteltu sen tarinan osalta, jonka Nurmi haluaa kertoa. Siksi kaikki palautuu Soinin ja Halla-ahon väliseen shakkiotteluun. Viime vuosien poliittisessa historiassa se on kuitenkin pieni sivujuonne.
Kronologinen eteneminen olisi ollut loogisesti kestävämpi ratkaisu. Kuten Nurmikin toteaa, vuoden 2011 jytkyn ainesosina oli enemmän vaalirahaskandaalia ja Kreikan pelastamista kuin varsinaista maahanmuuttokritiikkiä. Jos sitä tarinaa haluaa kirjoittaa, pitää aloittaa Tony Halmeesta – perussuomalaisten vuoden 2003 vaalit pelastaneen avuttoman käenpojan luomasta ennakkotapauksesta.
Perussuomalaisten kriisissä on ennen kaikkea kysymys kahden muun käyttövoiman kuivumisesta kasaan ja turvapaikkahakijoiden vyöryn aiheuttamasta shokista. Soinin isoin virhe lienee siinä, että hänen nenänsä ei enää haistanut uusia haaskoja populistiselle puolueelleen. Valta vei mennessään. Sama ongelma riivaa nyt myös Sinisiä, joilla on suuria vaikeuksia löytää itselleen poliittista lokeroa.
Soinin isoin virhe lienee siinä, että hänen nenänsä ei enää haistanut uusia haaskoja populistiselle puolueelleen.
Suurin haloo Nurmen kirjasta on noussut hallituskumppaneiden mahdollisista toimista ennen ja jälkeen perussuomalaisten puoluekokouksen. On loogista, että niin Keskustassa kuin Kokoomuksessa on tehty kaikenlaisia suunnitelmia. Muu olisi typerää. Politiikassa voittaa se, joka kirjoittaa ensimmäisen luonnoksen tai joka ensiksi hahmottaa etenemistavan. Se, kuinka keskusjohtoisesti kaikki aina tapahtuu, onkin jo toinen juttu.
Politiikassa hyörii ja pyörii monenlaisia itseohjautuvia henkilöitä, jotka omalla toiminnallaan pyrkivät edistämään sitä, minkä uskovat kussakin tilanteessa olevan puolueensa paras, vaikka sitten sitä, ketkä olisivat mahdollisia loikkareita omaan puolueeseen. Se on myös tapa hankkia vaikutusvaltaa omiensa joukossa. Ja ehkä samalla voi varmistaa sen, että omaan vaalipiiriin ei tule kilpailijaa omaa pohjaa rapauttamaan.
Lisäksi Sipilä ja Orpo lienevät tahoillaan delegoineet valmistautumisen jollekin henkilölle. Sipilän lentoretkessä lienee kysymys vain ulkoisen paineen asettamisesta loikkareille. Deadlinet pakottavat toimintaan ja tässä tapauksessa ulkoinen paine piti loikkarit tiiviinä ryhmänä. Sipilä insinöörinä helli jäsentämäänsä prosessikaaviota eikä halunnut siitä poiketa – vaikka poliittisesti se olisi voinut olla hänelle eduksi.
Sipilän lentoretkessä lienee kysymys vain ulkoisen paineen asettamisesta loikkareille.
Viimeinen havainto liittyy siihen tuskastumiseen mitä itsessäni herättää se, että toimittajat tekevät itsestään sankarin kirjaan. Lattea ostetaan ja taksissa kiirehditään paikasta toiseen. Sinänsä kuvaus politiikan toimittajan työstä on paikallaan, mutta sen olisi voinut erottaa omaksi osiokseen. Mutta kaiken kaikkiaan tarpeellinen kirja, joka kannattaa lukea. Terveellä järjellä.
