Jos ei ole mitään uutta sanottavaa, sano se!  

Kun Suomessa ihmettelee poliittisten johtajien kommunikoinnin vähäisyyttä, saa kuulla, että ”niillä on tärkeämpääkin tekemistä kuin huudella twitterissä”. Kyllä ja ei.

Todellisuus muodostuu vuorovaikutuksessa, joka lisää ymmärrystä. Väitän, että jos kommunikaatioon suhtauduttaisiin vakavasti, sitä hoidettaisiin systeemisesti.

 ”Menestyvän yrityksen toimitusjohtajana ja tutkijana olen edustanut perinteistä auktoriteettia, joka lausuu mutta ei keskustele. Tunnistan (Rytmihäiriö-kirjan) ilmiöt tajuamatta vielä niiden voimaa. Jos media muuttuu keskusteluksi ja keskustelu tasa-arvoiseksi, moni johtaja ja asiantuntija joutuu pohtimaan uusiksi ajankäyttönsä: käytettävissä pitääkin olla melkein koko ajan.”

Näin totesi toimitusjohtaja ja professori Pekka Mattila kirjoittamani kirjan, Rytmihäiriö, liepeessä. Pekka oli harvinaisen rehellinen. Moni ei ollut. Samaan aikaan (vuonna 2015) moni toimari vielä oli sitä mieltä, että koko some on hyödytöntä kissankuvien jakamista. Toisin kuin Mattila, moni ei nähnyt minne ollaan menossa. Moni ei tajua sitä vieläkään, valitettavasti.

Maailma on muuttunut niin, että yhä isompi osa johtajan työtä on kommunikointi. Ei siis välttämätön paha, tai homma, joka tehdään, jos jää aikaa. Kommunikaatio on johtamisen perustyötä. Suomessa kommunikaatio ei perinteisesti ole ollut kovin arvostettu osa johtamista. Pikemminkin olemme naureskelleet sille, kuinka ”suomalainen ei puhu eikä pussaa”. Kannattaisi.

Yritysmaailma on joutunut tottumaan nopeammin läpinäkyvään 24/7 maailmaan, jossa asiakaspalaute ja työntekijäkokemukset julkistetaan (joskus anonyymisti) avoimesti sosiaalisessa mediassa. Yrityksen mainetta arvioidaan koko ajan ja sitä verrataan kilpailijoihin. Niinpä se joutuu juoksemaan vähän kovempaa.

Valtioita on vähän hankalampi kilpailuttaa.

Suomalaisen hallinnon viestintäkulttuuriin (ja koska tunteet tässä vaiheessa aina hiiltyvät, haluan huomauttaa, että puhun siis viestintäkulttuurista, jota erittäin harvaa, lähinnä yksilöä, lukuun ottamatta ovat toteuttaneet kaikenväriset puolueet) tuntuu kuuluvan tiukasti kaksi periaatetta, jotka ovat paljastuneet taas selkeämmin ensin koronakriisin ja nyt Ukrainan sodan aikana:

1) Tavalliselle ihmiselle ei kannata kertoa kaikkea

2) Jos ei ole mitään uutta kerrottavaa, ollaan hiljaa

Väitän, että jos kommunikaatioon suhtauduttaisiin vakavasti, sitä hoidettaisiin systeemisesti.

Walesilaisen akateemikon, johtamisen tutkijan ja asiantuntijan, David Snowdenin, käyttämä Cynefin viitekehys on kehitetty ymmärtämään muodollisia ja epämuodollisia yhteisöjä, niiden välisiä suhteita ja niiden välistä kommunikaatiota. Malli jakaa maailman neljään eri viitekehykseen tai malliin: tiedetty, tiedettävissä oleva, monimutkainen ja kaaos. Monimutkaista maailmaa, jossa ajatellaan nyt oltavan, kuvastaa auktoriteettien kaatuminen, läpinäkyvä 24/7 kommunikaatio, tiedon ja ”tiedon” räjähdysmäinen lisääntyminen, mikä johtaa nopeaan entisten uskomusten ja vanhan tiedon kumoutumiseen. Muuttujia on enemmän kuin koskaan ja me voimme vain arvailla tiedon perusteella erilaisia lopputuloksia. Parhaimmillaan teemme skenaarioita ja voimme koittaa vaikuttaa lopputuloksiin ja toisaalta pysyä poissa siltä polulta, joka ennusteessamme on huonoin. Vaikutusvaltamme muutokseen on pienempi.

Ja sitten on se kaaos. Sinne ei kukaan haluaisi, mutta pakostakin on huomattava, että tällä hetkellä olemme ainakin sinne päin kallellaan. Ensin korona, sitten sota. Hämmennys, hätäännys, pelko.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan, Euroopan ja lännen uskomattoman laajat pakotetoimet, taloudellinen ja turvallisuuspoliittinen epävarmuus, laajenevan sodan ja ydinaseiden uhka on tapahtumaketju, jonka lopputulemaa on vaikea ennustaa. Sodan aloittanut Venäjä seuraa Putinin arvaamatonta ja vaarallista pelikirjaa, johon liittyy merkittävä informaatiosota aina todellisuuden vääristelystä suoraan valehteluun. Ukrainan kansa taistelee olemassaolostaan ja ihmiset elämästään. Olemme keskellä kaoottista tilannetta, jonka jälkiseurauksia elämme pitkään vaikka (ja toivottavasti nopeasti) akuutti sotatilanne saataisiin purettua.

Kommunikaatio on se johtamisen työkalu, joka estää kaaoksen. Kaaoksessakin.

Tällaisen kaaoksen keskellä johtajan tehtävä on kommunikoiden luoda yhteistä todellisuutta. Kommunikointi ei ole vain tiedon välittämistä, se on yhteisen narratiivin luomista ja ymmärryksen lisäämistä. Se luo turvallisuutta, silloinkin kun uutiset ovat huonoja, tai uutisia ei edes ole. Niin tyhmältä kuin se tuntuukin, kun johtaja toteaa, että tilanne on hallinnassa ja pysyy, viesti rauhoittaa. Kun johtaja näyttää ymmärtäneen huolen ja vastaa siihen, vaikka ilman ratkaisua, se luo yhteistä tilannekuvaa kaiken disinformaation ja helposti hysterioituvan keskustelun keskellä. Kommunikoimattomuudesta taas syntyy vaarallinen tyhjiö, joka täyttyy huhuilla, paniikilla ja hysterialla. Kaaoksen keskellä liikkuu kaikenlaista informanttia, mikä voi ärsyttää. Vain omaan viestintään voi kuitenkin vaikuttaa.

Suomalaista kriisiviestintää on ohjannut tiukasti periaate: jos ei ole mitään uutta tiedotettavaa, ei sanota mitään.

Tämä ei tarkoita sitä, että naiivisti kuvittelisi, että valtionjohto rupattelee sotasalaisuuksia tai juoruilee kansalaisille salaisia muistioita twitterissä. Jos tämä on vastaväite sille, ettei kommunikoida, on se todella heikko esitys. Suomalaista kriisiviestintää on ohjannut tiukasti periaate: jos ei ole mitään uutta tiedotettavaa, ei sanota mitään. Kekkosen aikana tämä ehkä vielä oli pätevä ohje (joskin epäilen sitäkin). Ehkä tässä muutaman viime päivän aikana on kuitenkin huomattu aika konkreettisella ja kouriintuntuvalla tavalla, että maailmanjärjestys on niistä ajoista monella tavalla muuttunut.

Mistä päästään vielä kohtaan 1) Tavalliselle ihmiselle ei kannata kertoa kaikkea.

Demokratiassa päätöksentekijä on tilivelvollinen äänestäjilleen. Kukaan ei oleta salaisuuksien paljastamista, jos turvallisuuspolitiikka estää suoraan puhumisen, sen voi sanoa ääneen. Tavallinen ihminen ymmärtää kuin ymmärtääkin perusteluja, vaikka voikin olla sen jälkeen vielä eri mieltä. Sekin demokratian tunnuspiirteitä. Läpinäkyvässä maailmassa viestintä on hallinnon se alue, jonka pelikirja vaatii ankaraa päivittämistä: mitä on avoimuus, kuinka päättäjä on käytettävissä, kuinka yhteistä todellisuutta rakennetaan.

Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi ja Ukraina ovat esimerkkejä siitä, kuinka vaikeassa tilanteessa kommunikoinnilla tehdään ihmeitä. Todellisuudessa nimittäin ei ole niin, että Venäjän hyökkäys yhdisti Euroopan ja käsittämättömällä tavalla nopeasti sai aikaan länsirintaman pakotteineen. Todellisuudessa Zelenskyi teki sen. Kommunikoimalla.