Internet uudisti kielen – eikä jes tarkoita samaa kuin yes

Sosiaalisen median vaikutus kielen muutokseen näkyy siinä, että ihmiset, jotka eivät aikaisemmin kokeneet osaavansa virallista, ”kirjoitettua” asiatekstiä, alkoivat ja uskalsivat kirjoittaa sosiaalisessa mediassa.

Olihan se vähän ylläri.

Helsingin Sanomien toimittaja Saska Saarikoski oli lähdössä haastattelemaan Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professoria Janne Saarikiveä (s. 1973), kun tämä lähetti messengerviestin:

Tääl onki nyt lapsia mut ei se mitään. On myös koiria. Niit ei tarvi pelkää. Nii eli monelt olit öbaut tulos laitan sit housut ennen ku tuut.

Toki viestin kieliasu oli professorilta tietoinen valinta, ja lehteenhän se päätyi, mutta kun olin juuri lukenut Saarikiven riemastuttavan kirjan Suomen kieli ja mieli, tekstiviestin kieliasu ja sana öbaut tulivat puskan takaa.

Tätä se nykyään kuitenkin on, ja onneksi on! Kirjoitettu kieli on vapautunut, ja se on ottanut tartuntaa puheesta. Muodollisuutta ei vaadita enää kaikessa kirjoittamisessa, vaan henkilökohtainen kirjoitustyyli voi vaihdella aamupäivästä iltapäivään samalla tavalla kuin bleiseri vaihtuu reikäfarkkuihin. Kielirekisterin valinta on teko. Taitava kielenkäyttäjä osaa valita oikean rekisterin oikeaan tilanteeseen. Meistä on tullut parempia sävyjen tulkitsijoita ja olemme oppineet kirjoittamaan eri sävyjä paremmin kuin ennen.

Lyhenteiden tai epävirallisten sanojen käyttäminen ei kuitenkaan tarkoita, etteikö osaisi käyttää asiakieltä. Kuten kanadalainen internetlingvisti eli nettikielen tutkija Gretchen McCulloch kirjoittaa:

No one is writing in a formal context, “omggg wtf the mitochondria is the powerhouse of the cell 😀 😀 😀”

McCulloch on tutkinut vuosikausia, miten internet ja sosiaalinen media ovat muuttaneet kieltä. Hän esittelee päätelmänsä tuoreessa kirjassaan Because Internet – Understanding the New Rules of Language.

Kielen tutkijoille sosiaalinen media on hykerryttävä tutkimusareena, koska kaikki materiaali on valmiiksi tarjolla, kerrankin.

Sosiaalisen median vaikutus kielen muutokseen näkyy siinä, että ihmiset, jotka eivät aikaisemmin pitäneet kirjoittamisesta tai kokeneet osaavansa virallista, ”kirjoitettua” asiatekstiä, alkoivat kirjoittaa sosiaalisessa mediassa.

Ja nyt me kirjoitamme enemmän kuin koskaan.

Kirjoittaminen on visuaalista

Olemme oppineet netissä viestimään tunnetta, vihan lisäksi ainakin kohteliaisuutta, huumoria, ~ ironiaa ~ ja empatiaa. Nämähän ovat meille tuttuja (ja jo kliseisiä):

Se tunne, kun 

Mitäkö mietin tänään? No sitä, kun

Gifit kertovat tunteista, samoin ironiset isot kirjaimet ja hymiöt. Hymiönkin postaaminen on kirjoittamista: hymiöt esittävät puhujan eleitä kirjoitetussa tekstissä.

Internet aiheutti sen, että meillä jokaisella on myös oma typografinen kirjoittajan ääni. Kirjoittaminen on visuaalista.

Joku jättää tahallaan pois isot kirjaimet tai korostaa sanomaansa

v ä l i s t ä m ä l l ä. Toinen kieltäytyy käyttämästä hymiöitä, yksi kirjoittaa tviittinsä eri riveille tai suosii kolmea pistettä.

Itse olen käytättänyt WhatsAppissa kolmea pistettä surutta, ikään kuin hymiönä ja viestini ”pehmentäjänä”, mutta olenkin saanut siitä jälkipolvelta noottia, koska jälkipolvi tulkitsee kolme pistettä aiheellisesti negatiiviseksi tauoksi, joka jättää jotakin olennaista kertomatta.

Olen pahoillani…

Miten niin saattoi käydä…

En todella tiedä…

Vielä pahempi on kuulemma raivokas kolme pistettä ja kysymysmerkki, jolloin selitys on jo saatava:

Miksi teit noin…?

Yhtä lailla sanomista tulee liiallisten huutomerkkien käytöstä väärässä paikassa. Tai niiden puutteesta. Otetaan vertaileva esimerkki:

Oli kivaa tänään

Oli kivaa tänään!!!!!!!

Huutomerkit tuovat lauseeseen intonaation, kun taas ensimmäinen lause on M O N O T O N I N E N.

Mutta: minun kirjoittamani Tänään kalatacoja!!!!!! on pelkästään

c r e e p y.

Oikeaa sanojen käyttöä ei ole

Saarikiven kirjassa kieli kuvataan ruumiilliseksi maailmassa hillumiseksi, joka muokkaa ajattelua ja tapaa nähdä maailmaa. Saska Saarikosken haastattelusta ilmenee, että vaikka ulkopuolisille Saarikivi puhuu miten haluaa, omille lapsilleen ja koiralleen hän puhuu huoliteltua kirjakieltä.

”Onko nyt havaittavissa, että tästä puuttuu melko monta palaa? Se voisi olla tämän talon tuntien eräs mahdollisuus”, hän ehdottaa tyttärelleen palapeliä kootessa.

Kielenkäyttö on eräänlaista käsikopeloa pimeydessä, Saarikivi kirjoittaa. Hän kuvailee, kuinka sanakirjat yrittävät kuvata kielen sisältämien sanojen merkitystä tarkasti, mutta ankaraa tietoa sanojen oikeasta käytöstä ei vain löydy.

Heti kun tämän todella ymmärtää, alkaa tuntea outoa surua ajatellessaan sivistyneistön edustajia, jotka tänäänkin kiivailevat jonkin sanan ”oikeasta” merkityksestä ja itsetietoisen oikeassa olemisen vallassa kaivavat esiin sanakirjat. Touhukkaan mielialan vallitessa he soittavat Kielitoimistoon ikään kuin mikään toimisto tai sanakirjayhtiö voisi omistaa sanojen merkityksiä, siten että aivan ”oikein” niitä osaisi käyttää ––– Yrjö ei voi mitään sille, että hänen nimensä tarkoittaa oksennusta, ei vaikka soittaisi Kielitoimistoon.

Tietenkin valitsin tähän Saarikiven kirjasta juuri tämän kappaleen, koska olen samaa mieltä. Jos syynää vain kielioppia ja termejä eli kielen pintatasoa, ei ehkä ymmärrä kieltä syvällisellä tasolla.

Kirjoittamisen ei pitäisi pelottaa eikä kirjoittamista pitäisi joutua välttämään siksi, ettei esimerkiksi hallitse tarkasti tiettyjen viiteryhmien kielipelejä. Onko käynytkin niin, että terminologiapoliisit ovat nousseet kielioppipoliisien rinnalle ja käyttävät kieltä erottautumisen välineenä mitä suurimassa määrin?

Jes ei tarkoita samaa kuin yes

Yksi suomen kielen huudahduksista eli interjektioista on jo vakiintunut jes tai jess (jesin, jessin ja jeesin nyanssieroista voi lukea täältä). Saarikivi osoittaa jesin tarkoittavan eri asiaa kuin englannin kielen yes. Jälkimmäinenhän tarkoittaa myöntymistä kun taas jes innostunutta samanmielisyyttä. Jes on Saarikiven sanoin vain juurtunut suomen kielen aluskasvillisuuden keskelle.

Se on toiminut kuin taimi varjoisassa metsässä tai varpu rehevässä puutarhassa, kasvanut sinne minne voi, ja levittänyt sinne uuden käytön ja merkityksen lehvästön.

Yesille on käynyt samalla tavalla kuin lolille, joka tarkoitti alun perin 1980-luvun lopussa laughing out loud eli ääneen nauramista. Sitä se ei tietenkään ole tarkoittanut enää pitkään aikaan (kuka oikeasti nauraa ääneen), vaan lol viestissä ilmaisee lukijalle, että tämän täytyy osata lukea viestissä toisia merkityksiä rivien välissä: ”I woke up now lol” (McCullochin kirjasta voit lukea lolin perusteellisen käyttötavan evoluution).

Kannoin vähän aikaa sitten tyttärelle väärään osoitteeseen tulleita Kelan kirjeitä. Hän avasi ne edessäni.

”Sairaasti tekstiä”, hän parahti. Niin olikin, TLDR.

Kelasta kirjoitetaan pitkästi, koska sieltä ei kirjoiteta vain asiakkaalle vaan myös lainsäätäjille: kirjeessä on oltava kaikki olennainen.

McCullochin mukaan kyse on lopulta siitä, kuka päässämme määrää kirjoitustapamme. Ohjaako kirjallisen kielen käyttöäsi ylimpänä auktoriteettina suomen kielen opettajasi vai someyleisösi? Kumman kieliasun normeja suosit: onlinen vai offlinen?