Ihminen haluaa tuntea itsensä arvostetuksi ja siitä USA:n vaaleissakin on lopulta kyse

Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa kiinnostusta ei herätä vain se kuka ottaa ohjat, vaan se mitä on jo tapahtunut. Muutoksen osalta ei välttämättä ole edes väliä, kuka saa vallan käsiinsä, koska paluuta menneeseen ei ole. Filosofi ja historioitsija pohtivat, mikä on olennaista tiistaiyönä ratkeavassa kisassa ja mitä se meille maailmasta kertoo.

Samuel Tammekann: En ole varmasti ainoa, jota ensi yön vaalit huolestuttavat. Ei siis pelkästään vaalitulos, vaan mitä sen jälkeen seuraa. Ilmiöt, jotka syntyvät Amerikassa, harvoin jäävät rapakon taakse. Voitti sitten Trump tai Biden, politiikka ei toivu tästä kamppailusta hetkeen.

Tilda Nerg: Muistelen juuri sitä, miten neljä vuotta sitten heräsin maailmaan, jossa presidentiksi päätyi mies, jota monikaan ei ottanut ehdokkaana vakavissaan. Nyt on helppoa katsoa taaksepäin ja järkeillä, mitä vaaleissa tapahtui. Toisaalta jälkiviisastelu on hyödyllistä, mutta se myös uhkaa rajoittaa näiden vaalien näkemisen vain edellisten vaalien uusintaotteluna. En usko, että tässä on kyse vain uusinnasta.

S: Maailma on nyt monella tapaa toisenlainen kuin silloin. Yhdysvallat on ajautunut tilanteeseen, jossa vastapuoli nähdään “jopa maan tulevaisuutta uhkaavana vihollisena, ei vain eri tavoin ajattelevien ihmisten joukkueena”, kuten Hesarissa todettiin. Ovatko vaalien osapuolet ja niiden synnyttämät jakolinjat etääntyneet jo niin kauas toisistaan, että välille syntynyt kuilu on ylitsepääsemätön, eikä voiton saavuttamisen keinoilla ole enää väliä? 

T: Pöyristelemme täällä poliittisen pelin likaisia keinoja, mutta ne taitavat olla vain jäävuoren huippu – jonkinlainen irvikuva kaikesta siitä, mitä poliittisessa keskustelukulttuurissa tapahtuu. Pelkään, että kyseenalaiset keinot vievät huomiomme pois siitä, miksi niihin on alunperin tartuttu.

Mikä on kansa, jota Trumpin nationalistinen populismi edustaa? Kuuluvatko demokraatit ja vähemmistöt enää Trumpin kansaan?

S: Postiäänten ympärille syntyneen vyyhdin taustat ihmetyttävät minua. Trump on aktiivisesti pyrkinyt häiritsemään postitse tapahtuvaa ennakkoäänestämistä, koska sitä suosivat etenkin demokraatit ja vähemmistöt. Samaan aikaan Trump on puolustavinaan kansan “hiljaista enemmistöä”, vaikka tosiassa hän yrittää hiljentää enemmistön. Ristiriitaista! Mikä on kansa, jota Trumpin nationalistinen populismi edustaa? Kuuluvatko demokraatit ja vähemmistöt enää Trumpin kansaan?

T: Moni asia näyttää palautuvan aina uudestaan siihen, että pelkäämme sitä, mikä on kaukana. Kaukainen voi oikeastaan olla fyysisesti lähellä, saman valtion rajojen sisällä. Riittää, että ajatuksissaan kokee vierautta ja tuntemattomuutta. Sitä ei tiedosteta, vaan pelkoa perustelemaan vyörytetään jokin sellainen argumentti, joka ei kestä lähempää kriittistä tarkastelua. Uskon meidän kaikkien olevan tähän taipuvaisia.

S: Jep, päätös syntyy ensin, perustelut vasta sitten – näinhän me kaikki suurimman osan ajasta muutenkin teemme. Aina tällaisessa vierauden pelossa kyse ei edes ole rasismista. Ihmiset, jotka eivät noudata omasta porukasta tuttuja sosiaalisia sääntöjä, saattavat tuntua arvaamattomilta – jopa uhkaavilta. Pahinta on, jos tuo tuntematon ja vieras pääsee päättämään sinun asioistasi. Tästä tässä isommassa kuvassa tuntuu olevan kyse. Kokevatko republikaanit ja demokraatit enää kuuluvansa edes samaan amerikkalaiseen kansakuntaan? Yhteinen johtaja pitäisi kuitenkin valita…

T: Mikä sitten on aiemmin liimannut ihmisiä yhteen? Kansallista identiteettiä on rakennettu perinteisesti katsomalla menneisyyteen ja poimimalla sieltä mieluisia rakennuspalikoita omaan tarinaan sopiviksi. Palikkaleikissä on järjestelmällisesti ohitettu vähemmistöt ja marginaaliin ajetut ryhmät. 

S: Esimerkiksi amerikkalainen ajatus vapaasta kansalaisesta alunperin rakentui eurooppalaistaustaisen, protestanttisen ja maata omistavan (tosin nykyään se rajoittuu usein omakotitaloon, autoon ja takapihan grilliin) miehen rooliin. Tästä joukosta enemmistö valitsisi Trumpin jatkokaudelle. Merkitseekö heille kansakunta kaikkien vuosisatojen jälkeen yhä samaa, ja siksi he kokevat kuuluvansa “hiljaiseen enemmistöön”? 

Pohdin nyt, onko mielikuva aiemmasta kansallisesta yhtenäisyydestä ollut välivaihe, jonkinlainen illuusio.

T: Pohdin nyt, onko mielikuva aiemmasta kansallisesta yhtenäisyydestä ollut välivaihe, jonkinlainen illuusio. Trumpin voittoa neljä vuotta sitten selitettiin pettyneiden amerikkalaisten mielenilmaisuna. “Kansa puhui” – vai osa kansasta puhui?

Digitaalinen viestintäteknologia paljastaa ihmisestä pelottavia ja synkkiä piirteitä

S: Kansallisuuden käsitettä on Yhdysvalloissa tosin pyritty aktiivisesti laajentamaan, osin pitkien kansalaisoikeuskamppailuiden seurauksena. Nykyinen identiteetti pyrkii rakentumaan enemmänkin perustuslain ja jaetun arvomaailman – what it is to be a true American – kuin etnisyyden ympärille. Toimiiko sekään, jos arvomaailma ei ole jaettu? Onko aiemmin yhtenäisiin kansallisvaltioihin, kuten Yhdysvaltoihin, kasvanut sisäisiä heimoja, uudenlaisia kansakuntia? Heimoja, jotka eivät perustu etnisyyteen tai kulttuuriin, vaan jaettuun maailmankuvaan ja toivottuun tulevaisuuteen.

T: Tämä on tosi kiinnostava pointti. Postmodernismi haastoi mielikuvan yhteisestä menneestä, nyt etsimme tilalle jotain korvaavaa. 

S: Kansan uudelleenmäärittely voisi olla kaikin puolin positiivinen ilmiö, mutta ei ilman riskejä. Onko maailma ajanut yhtenäiskulttuurin ohi? Liberalismi on aina ajanut äärimmäistä individualismia eli oman juttunsa löytämistä muita kuuntelematta. Voiko tämän tien päässä lopulta olla vielä pirstaloituneempi yhteiskunta, jossa ihmiset eivät enää osaa elää rauhassa rinnakkain?

Ehkä tähänastinen yhteiskuntarauha on perustunut sille, ettemme ole olleet oikeasti tietoisia muiden eriävistä mielipiteistä. Emme ole joutuneet kohtaamaan vaihtoehtoisia maailmankuvia.

T: Kuplautumisesta ilmiönä on puhuttu jo pitkään, mutta pääsemmekö nyt todistamaan hetkeä, kun kuplat puhkeavat? Työkaveri huomautti oivallisesti, että ehkä tähänastinen yhteiskuntarauha on perustunut sille, ettemme ole olleet oikeasti tietoisia muiden eriävistä mielipiteistä. Emme ole joutuneet kohtaamaan vaihtoehtoisia maailmankuvia.

S: Jos näin on, pessimisti voisi sanoa, että digitaalisen viestintäteknologian aiheuttama maailman muuttuminen yhdeksi kyläksi on samalla paljastanut ihmisluonnon suvaitsevuudesta jotain perustavanlaatuista ja synkkää. Kommunikaation äärimmäinen nopeus ei näytä olevan hyödyksi yhteiskunnallisen koheesion ylläpitäjänä. Sama ilmiö on nähty aina, kun jokin uusi viestintätapa, kuten vaikka sanomalehdet, on keksitty. 

T: Kun kirjapaino keksittiin, parin sadan vuoden päästä alkoi kuninkailta pudota päitä. 

S: Onko edes saavutettavissa maailma, jossa ihmiset eläisivät jonkinlaisessa samassa yhteisessä globaalissa kulttuurissa maailmankansalaisina? Vai onko tämä “maailmankyläkin” vain välivaihe, jonka päässä odottaa ihmisten järjestäytyminen uusiksi heimoiksi, niin kuin me joskus muinoin maantieteen erottaminakin olimme? Entä jos historiallisen kehityksen päämääränä ja ajureina ovatkin luonnollisten ja sisäsyntyisten identiteettien ympärille muodostuneet heimot, eivätkä rakennetut valtiot, kuten Hegel ja nationalistit ovat julistaneet. Jonkinlaiset ihmistä suuremmat entiteetit silti. 

T: Niin, maantiede (ja Hegel) kuitenkin pakottaa meidät palaamaan taas siihen todellisuuteen, jossa politiikalla on yhteisiä kriisejä ratkaistavanaan – siis jos päästään yhteiseen käsitykseen mitä kriisit ovat. 

S: Ja mitkä ovat perusoikeudet. Tosin, ilmastonmuutoksen voi kyllä mitata, mutta kenelle annetaan oikeus määrittää perusarvot? Ei tämäkään helppoa ole.

Ihmisiä ajaa vietti tulla nähdyksi samanarvoisina

T: Ajatus omasta heimosta on ehkä niin syvällä ihmisessä, että siitä eroon pyrkiminen ja rajojen rikkominen on politiikalle lopulta mahdoton tehtävä. Ehkä me lopulta vain etsimme aina uusia tapoja muodostaa pienen ihmisen käsitettävissä olevia piirejä ympärillemme.

S: Etsimmekö enää itse vai tekevätkö algoritmit sitä jo nyt meidän puolesta? Tuntuu, että sirpaloitumisen ilmiö on edennyt käsi kädessä sosiaalisen median leviämisen kanssa. 

T: Jos valikoimme seurattavaksi tiettyjen medioiden uutisia, seuraamme samanmielisiä somessa ja algoritmi tekee vastaavaa valikointia jo puolestamme, emme altistu eriäville arvoille enää tulevaisuudessakaan. Erilaiset maailmankatsomukset on helppoa ohittaa väärinä, kun maailmaa ei edes tarvitse katsoa toisen silmin. Itseäni huolestuttaa, mitä tapahtuu, kun erilaiset näkemykset pyyhkäistään keskustelematta maton alle. Mistä ihmiset löytävät motivaation toisen kuuntelemiseen, kun jyrkän vastakkainasettelun maailmassa jopa todellisuus ja sen tapahtumat värittyvät toisistaan erilaisen informaation kautta?

Saatetaan esimerkiksi ottaa aina vastaporukan järjettömin tai yliampuvin piirre tai näkemys ja yleistää se sellaiseksi, että ”tuollaisia nuo kaikki on”. Tätä tekevät liian usein myös itseään hyviksinä pitävät. 

S: Samalla rakennetaan toisesta kuvaa vihollisena. Saatetaan esimerkiksi ottaa aina vastaporukan järjettömin tai yliampuvin piirre tai näkemys ja yleistää se sellaiseksi, että ”tuollaisia nuo kaikki on”. Tätä tekevät liian usein myös itseään hyviksinä pitävät. 

T: Osut tuossa aivan olennaiseen – me olemme taipuvaisia rakentelemaan yhtä herkästi muista olkiukkoja kuin huomaamaan se, että meidät on väärinymmärretty. Viime aikoina olen yrittänyt soveltaa omassakin ajattelussa sellaista periaatetta, että toisen näkemys pitää ottaa vahvimmassa muodossaan pureskeltavaksi. Se on pirullisen hankalaa! En ihmettele, ettei sitä tule muistaneeksi, kun oma argumentti kyseenalaistetaan.

Onkin kiinnostavaa, miten nyt on puhuttu white fragilitysta, etuoikeutettujen tuntemasta syyllisyydestä. Sen esittämän kritiikin ydin on mielestäni nimittäin totta. Mutta se, että etuoikeutetun väestönosan kokema syyllisyys – teennäistä, uhriutuvaa, lapsellista tai ei – lakaistaan naureskellen maton alle, on virhe. Se tunne on todellinen, johtui se ymmärtämättömyydestä tai ei. Heille se on todellista, ja tunne ajaa toimintaan.

S: Pohjimmiltaan kyse on arvostuksesta. Francis Fukuyama väittää kirjassaan Identiteetti, että ihmisten toiminnan päämotivaattorina ei ole niinkään materiaalinen onnellisuus tai taloustieteellisen rationaalinen oman hyödyn maksimointi, vaan arvostuksen tavoittelu. Se on Fukuyaman mukaan pohjimmainen tausta myös taloudellisen tasa-arvon vaatimuksissa, koska varallisuuseroihin liitetään usein myös tunne eriarvoisuudesta. Ihmisiä ajaa “isothymia”, vietti tulla nähdyksi samanvertaisena. Tästä on paljon kohistussa identiteettipolitiikassakin oikeasti kyse. 

Jos palataan takaisin Amerikkaan: vaikka materiaalinen tai historiallinen asema valkoisella amerikkalaisella duunarilla olisi vähemmistöihin verrattuna hyvinkin etuoikeutettu, tunne arvostuksesta voi olla aivan eri. Nämä ovat ne unohdetut “hiljaiset” kansanosat, joista Trump puhuu. Ennen olit amerikkalaisen yhteiskunnan peruskivi, nyt syyllinen kaikkeen. Tai näin se kokemus ainakin joillain menee.

Kliseet nappaavat todellisuudesta jotain aivan olennaista

T: Jotenkin näen, että kaikki tiivistyy juuri kokemukseen. Filosofi Thomas Nagel kysyi, millaista on olla lepakko. Mutta millaista on olla toinen ihminen? Jos me emme voi koskaan astua oikeasti toisen saappaisiin, kokemusmaailmaan, eikä ympäristö anna siihen kannustinta, mitä vaihtoehtoja meille jää? Empatiaa on peräänkuulutettu jo aiemminkin, mutta en tiedä, yritämmekö me tarpeeksi kovasti. Empatia on nimittäin helppoa vain silloin, kun haluaa ymmärtää. Sitäkin pitäisi alleviivata, ettei ymmärtäminen tarkoita hyväksymistä. Vain ymmärtämisen jälkeen voi tehdä uskottavan arvostelun.

Tämä on syy, miksi halveksunta ja naureskelu on niin vaarallista. Se iskee suoraan ihmisen omanarvontuntoon ja arvostuksen kaipuuseen.

S: Tämä on syy, miksi halveksunta ja naureskelu on niin vaarallista. Se iskee suoraan ihmisen omanarvontuntoon ja arvostuksen kaipuuseen. Ja se voi ruokkia Fukuyaman isothymian kääntöpuolta, megalothymiaa – halua tulla nähdyksi ylivertaisena, “näyttää niille”. Tämä on ehkä ongelma Hillary Clintoniin viime vaaleissa liitetyssä, ja Trumpin nousua edesauttaneessa “älymystövallassakin”. Moni ottaa tosi henkilökohtaisesti, jos toiset pitävät itseään “parempina” tai “hyveellisempinä”. Se on ihan inhimillistä (kuten myös ajattelu, että on parempi kuin toiset). Ei siitä pääse yli eikä ympäri.

T: Ehkä ihminen asettaa vaistomaisesti itsensä vastakkain muun maailman kanssa. Meissä on sisäsyntyinen taipumus hahmottaa maailmaa kategorioiden kautta. Emme vain peilaa muiden kautta itseämme, vaan keskustellessamme maailman kanssa yritämme ymmärtää sitä luomalla alitajuisesti vastakohtia. Kategorioiden pitäisi auttaa meitä hahmottamaan maailmaa, mutta tässä taidamme astua helppouden sudenkuoppaan.

S: Onko kliseistä sanoa, että tarvitaan enemmän harmaan sävyjä mustavalkoisuuden sekaan? Niin, ja sitä tunnustusta. “En näe asiaa samalla tavalla, mutta tunnustan näkemyksesi/huolesi.” Kevyt nöyryyskään ei olisi pahitteeksi.

T: Ennen suhtauduin kliseisiin inhoten, mutta nyt olen kääntynyt uskomaan, että ne nappaavat todellisuudesta jotain aivan olennaista. Meidän ei tarvitse asettua väkisin kultaiselle keskitielle, sillä se ei palvele ketään – mutta tien ylittämiseksi on pakko katsoa molempiin suuntiin, tai päätyy yliajetuksi. Ehkä molempiin suuntiin katsominen onkin nöyryyttä. 

Samuel Tammekann on kuopiolaistaustainen historian ja yhteiskunnallisen muutoksen opiskelija, joka käyttää suurimman osan vapaa-ajastaan politiikan parissa. Tilda Nerg on yhteiskuntafilosofiasta ja etiikasta kiinnostunut valtiotieteiden opiskelija, joka viehättyy siitä, miten filosofia vetää maton jalkojen alta aina vain uudestaan.