Hallitusneuvotteluja on varjeltava kuin isoäidin perintöastiastoa, jotta luottamus säilyy

Suomalaisten luottamus maan hallitukseen on laskenut voimakkaammin kuin missään muussa OECD-maassa. Meidän on turvattava se, että veronmaksaja ja äänestäjä voivat luottaa prosessiin, jonka lopputuloksena syntyy hallitusohjelma.

Viime viikkojen kiistelyt eduskunnan istumajärjestyksestä ja siitä, kenen on soveliasta istua Säätytalolla neuvottelemassa uudesta hallitusohjelmasta nakertavat ihmisten luottamusta poliittiseen järjestelmäämme.

Olen itse suhtautunut poliittiseen järjestelmäämme arvostaen, ehkä jopa ylikorostuneen arvostaen, aivan kuin se olisi isoäidin perintöastiasto, johon koskeminen tuottaa aina pelkoa sen rikkoutumisesta.

Luottamus poliittiseen järjestelmään on Suomessa edelleen eurooppalaisella tasolla vertailtuna korkealla. OECD:n vuoden 2017 julkaiseman tilaston mukaan suomalaisten luottamus maan hallitukseen oli kymmenen vuoden aikana (2007—2017) kuitenkin laskenut voimakkaasti. Luottamuksen lasku oli mittausjaksolla suurinta OECD-maiden vertailussa.

Kehityssuunta on huolestuttava.

Kehityssuunta on huolestuttava, koska poliittisen järjestelmän legitimiteetti perustuu vahvasti poliittiseen luottamukseen – eli luottamukseen siitä, toimiiko järjestelmä kansalaisten odotusten mukaisesti.

Asiantuntija ja neuvottelija ovat eri asia

Lobbareiden istuminen hallitusohjelman neuvottelijoina osuu ytimeen, kun puhutaan poliittisen järjestelmän luottamuksesta. Ei vähiten siksi, että hallitusohjelmien merkitys suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa on vaali vaalilta kasvanut. Säätytalon pariviikkoinen on turboahdettua vallankäyttöä siitä, mitä politiikassa seuraavana neljänä vuotena tapahtuu. Siksi neuvotteluiden varjelu luottamuksen näkökulmasta on kuin sen isoäidin perintöastiaston käsittely jouluaterialla.

Ei vähiten siksi, että hallitusohjelmien merkitys suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa on vaali vaalilta kasvanut.

Niin sanottujen lobbareiden roolia neuvotteluissa on perusteltu puolueiden heille antamalla luottamuksella. Ei ole syytä uskoa, etteikö tämä luottamus ole aitoa ja vilpitöntä. Nämä henkilöt ovat tehneet pitkään vapaaehtoistyötä puolueissa ja ovat usein puolueidensa parhaimpia asiantuntijoita, riippumatta palkanmaksajasta. Sitä paitsi on hyvä muistaa, että ei ole olemassa ihmisiä vailla intressejä, ei edes lobbareiden ulkopuolella.

Miksi sitten on merkityksellistä, istuuko edunvalvonnasta palkkaa nostava hallitusneuvotteluissa Säätytalolla kuultavana asiantuntijana vai neuvottelijana? Keskustelussa on kyse suuremmasta luottamuksesta, ja se luottamus on Säätytalon neuvotteluiden legitimiteetistä suhteessa kansalaisiin.

Voinko veronmaksajana ja äänestäjänä luottaa siihen prosessiin, jonka lopputuloksena syntyy hallitusohjelma?

Kysymys on tästä: Voinko veronmaksajana ja äänestäjänä luottaa siihen prosessiin, jonka lopputuloksena syntyy hallitusohjelma? Mistä kansalainen voi tietää, mitä suljettujen ovien takana todella tapahtuu, kun neuvottelut ovat jo itsessään salaiset? Kyse on myös siitä, että vallankäyttäjien roolien pitää olla kritiikittömät. Vastaukseksi ei riitä, että me tehdään näin, koska näin on tehty ennenkin.

Maailma muuttuu ja vaateet avoimuuden sekä läpinäkyvyyden osalta ovat korkeammalla kuin koskaan ennen. Joskus tuntuu, että julkinen keskustelu täyttyy saivartelusta ja liian pienistä kysymyksistä.

Avoimuuden ja ymmärryksen lisääntyminen valaisevat maailmasta aina niitä uusia nurkkia, joissa löytyy jotain korjattavaa. Joskus ne tuntuvat kuin veteen piirretyltä viivalta, mutta toisinaan pienikin asia voi rikkoa luottamuksen. Poliittinen luottamus on kuin se mummon vanha kastikekulho, tärkeä mutta hauras.