Gallup ei ole mittari, joka paljastaa, miten meillä menee

Media tekisi palveluksen julkiselle keskustelulle, jos se julkaisisi tekemiensä mielipidemittausten tutkimusajot aina avoimena datana.

Usein väitetään, että puolueissa kannatusmittauksia odotetaan toivon ja pelon sekaisissa tunnelmissa. Tämä on vahvasti liioiteltua. Miksi? Siitä yksinkertaisesta syystä, että yksi gallup ei kerro mitään olennaista. Siitä ei saa vastausta kysymykseen, miten meillä menee.

Sen sijaan, että tuijottaa vain yksittäistä gallupia, kannattaa pitää silmällä neljää politiikan fundamenttia. Niitä ovat puolueen kannatuksen rakenne ja potentiaalin suuruus, operaatioiden ja kampanjoiden onnistumista mittaava tehosuhde, puheenjohtajan henkilökohtainen brändi sekä puolueen sisäinen työrauha.

Yksi gallup ei kerro mitään olennaista. Siitä ei saa vastausta kysymykseen, miten meillä menee.

Kannatusmittauksilla on toki arvoa ja paikkansa politiikan tulkitsemisessa. Jos on käynnissä operaatioita tai kampanjoita kannatuksen nostamiseksi, niin gallupeista haetaan vahvistusta sille, että toimenpiteet vaikuttavat toivotulla tavalla. Myönteisestä nosteesta saadaan virtaa, koska se motivoi puolueen aktiiveja. Mikään ei lannista niin paljon kuin se, että parhaista yrityksistä huolimatta luvut eivät muutu – tai mikä pahempaa, jos kannatus vain edelleen sakkaa.

Kannatusmittaukset paljastavat yleensä myös, milloin tietty kohu muuttuu lommoksi. Lommo on sen kaliiperin poliittinen skandaali, että se ei mene ohi ajan kanssa, vaan se jättää jäljen ja rapauttaa puolueen kannatusta pidemmän ajan. Vaalirahakohu on hyvä esimerkki tällaisesta lommosta. Yle-kohu vaurioitti Juha Sipilän mainetta, mutta myös Keskustan kannatusta.

Kannatusmittauksia käytetään avuksi, kun eduskuntavaalien tuloksia simuloidaan. Puolueen toiminnan ohjaamisen näkökulmasta on tärkeää tietää, miltä näyttävät mahdollisuudet saada omia läpi eri vaalipiireissä. Laskelmat tehdään murskaamalla valtakunnallisten gallup-luvut, koska vaalipiirikohtaisia mittauksia tehdään vähän.

Huonot gallup-luvut tarkoittavat sitä, että aikaa ja energiaa joudutaan käyttämään niiden manaamiseksi pois kenttäväen tai eduskuntaryhmän mielenrauhaa häiritsemästä.

Huonot gallup-luvut tarkoittavat sitä, että aikaa ja energiaa joudutaan käyttämään niiden manaamiseksi pois kenttäväen tai eduskuntaryhmän mielenrauhaa häiritsemästä. Lisäksi mediaa varten joudutaan keksimään sekalaisia meriselityksiä, miksi näin on.

MIKÄ MITTARI NÄYTTÄÄ TODELLISEN TYYTYMÄTTÖMYYDEN JOHTOA KOHTAAN?

Ainoa todella perustavaa laatua oleva fundamentti jokaisessa gallupissa on se määrä vastaajia, joka kertoo puoluekantansa. Tätä kautta saadaan käsitys siitä, kuinka lujasti  kullakin hetkellä kansalaisten poliittiset mielipiteet on löyty lukkoon. Näin saamme arvion epätietoisten äänestäjien määrästä. Onko liikkuvia äänestäjiä 200 000 vai 400 000?

Mutta mitkä luvut sitten ovat niitä todellisia politiikan fundamentteja, joiden pohjalta strategioita tehdään ja vaalikampanjoita suunnitellaan? Mitkä ovat ne mittarit, jotka tuovat pintaan esimerkiksi tyytymättömyyden nykyjohtoa kohtaan?

Yksittäistä gallupia tärkeämpää on käsitys puolueen kannatuksen rakenteesta ja sen tasapainosta. Tätä tärkeämpää tietoa ei itse asiassa ole.

Yksittäistä gallupia tärkeämpää on käsitys puolueen kannatuksen rakenteesta ja sen tasapainosta. Tätä tärkeämpää tietoa ei itse asiassa ole.

Ensiksi, kuinka paljon puolueen kannatuksesta on niin sanottua kovaa ydintä eli ihmisiä, jotka äänestäisivät puoluetta joka tilanteessa, jos vaikka puolue ei ollenkaan kävisi vaaleja.

Ydinkannatuksen määrä vaihtelee puolueittain. Parhaimmassa tapauksessa puolueella on jopa 14 prosentin taattu kannatus. Vaalivoittoon tarvittavat kymmenen prosenttia lisäkannatusta pitää haalia “jostain”. Surkeimmillaan suuren puolueen ydinkannatus voi olla 6 prosentin luokkaa. Jos vaalit halutaan voittaa, pitääkin keksiä temput 17 lisäprosentin vakuuttamiseksi.

PUOLUEELLA PITÄÄ OLLA ”LÄSKIÄ”

Terve kannatusrakenne edellyttää “läskiä”. Paljonko puolueella on sitä jengiä, joka voidaan kääntää puolueen kannattajiksi ja äänestäjiksi? Jos puolueella menee hyvin, on läskin osuus iso. Puolueella on iso potentiaalinen kannatus.

Ytimen ja läskin väliin jää häilyvien kannattajien joukko. Ne ihmiset, jotka juuri nyt ilmoittavat äänestävänsä puoluetta mutta jotka voidaan menettää toiselle puolueelle. Ymmärrys siitä, miten ihmiset eri puolueiden välillä liikkuvat, on myös yksi keskeinen politiikan fundamentti.

Jos puolueella menee hyvin, on läskin osuus iso.

Useimmat puolueet ovat mukana ns. puoluebarometrissa tai puolueiden yhteistutkimuksessa. Se on laaja, tavallisesti kahdesti vuodessa tehtävä tutkimus. Puolueiden kannatuksen näkökulmasta siinä on kaksi fundamenttia: kuinka myönteisesti puolueeseen suhtaudutaan ja kuinka houkuttelevaa puolueen äänestäminen on.

Puoluebarometrilla on myös ennustearvoa. Puolue, johon suomalaiset ovat suhtautuneet myönteisemmin vaaleja edeltäneessä tutkimuksessa, on ollut eduskuntavaalien suurin puolue ja sen puheenjohtajasta on tullut seuraava pääministeri. Näin on käynyt mm. vuonna 2011 (Kokoomus) ja 2015 (Keskusta).

Puoluebarometrista saadaan myös “tehosuhde”, toisin sanoen kuinka tehokkaasti myönteisesti suhtautuvat käännetään puolueen kannattajiksi. Normaali tehosuhde on yli 50 %. Jos 40 prosenttia suomalaisista suhtautuu erittäin tai melko myönteisesti puolueeseen, on sen kannatus tyypillisesti vähän yli 20 prosenttia.

Poikkeuksen muodostaa Vihreät, johon suomalaiset suhtautuvat tällä hetkellä myönteisemmin. Vihreiden tehosuhde on vain noin 30 %, mikä tekee puolueesta suuren alisuoriutujan. Tämän fundamentin muuttaminen eli tehosuhteen parantaminen, on Vihreille strateginen välttämättömyys.

PÄÄMINISTERINOSTE KERTOO PUOLUEEN PUHEENJOHTAJAN ”BRÄNDIN” ARVON

Puoluebarometriin liittyy myös lisäosana ns. imagotutkimus. Sen tuoma lisäarvo normaaleille palautekanaville ja puoluetta koskevalle keskusteluanalyysille lähestyy nollaa. Väitän, että puolueet tuijottavat imagotutkimuksia vähemmän kuin uskotaan. Jos lisäosa on ylipäänsä tilattu, niin tottakai se voidaan vuotaa politiikan toimittajille, jos oma puolue saadaan näyttämään hyvältä tai vastustajan ongelmat voidaan sitä kautta tuoda julkisuuteen.

Politiikka on henkilöitynyt. Siksi yhä tärkeämpi fundamentti on puheenjohtajan “brändi”.

Politiikka on henkilöitynyt. Siksi yhä tärkeämpi fundamentti on puheenjohtajan “brändi”. Keskustan nousu suurimmaksi puolueeksi lepäsi isosti Sipilän varassa. Nyt kun Sipilä on “ottanut hittiä”, on kannatuksen Sipilä-lisä kadonnut pois. Keskustalle strateginen kysymys onkin, miten puolueen kannatus saadaan nousuun, jos puheenjohtajaa ei voi vaihtaa.

Suurten puolueiden kohdalla tärkein mittari puheenjohtajien brändin arvottamisessa on pääministerinoste, toisin sanoen kuinka hyvin puolueen puheenjohtaja pärjää eri medioiden pääministerigallupeissa. SDP:n Antti Rinne pärjää näissä mittauksissa surkeasti. Siksi puolueen näkökulmasta keskeinen strateginen kysymys on, miten lisätä kannatusta, jos puheenjohtajan henkilökohtaisesta brändistä ei tule apuja eikä puheenjohtajaa voida vaihtaa.

Puolueen näkökulmasta keskeinen strateginen kysymys on, miten lisätä kannatusta, jos puheenjohtajan henkilökohtaisesta brändistä ei tule apuja eikä puheenjohtajaa voida vaihtaa.

Puolueiden puheenjohtajien nauttimaan työrauhaan ja luottamukseen liittyy myös käsitys siitä, kuinka hyvin omat kokevat hänen onnistuneen. Propsit erityisesti MTV:lle, joka jaksaa säännöllisesti näitä kyselyjä tehdä.

Jos tämä fundamentti valahtaa lähelle kuuttakymmentä prosenttia, tarkoittaa se yleensä sitä, että seuraavassa puoluekokouksessa ilmaantuu haastajia. Työrauha antaa yleensä rohkeutta kokeilla ennakkoluulottomasti uudenlaisia juttuja, lähteä muuttamaan “läskiä” kovaksi ytimeksi. Siinä onnistuminen näkyy puolueen kannatuksessa.

Puolueen kannatuksen nostaminen ei koskaan perustu pikavoittoihin.

Puolueen kannatuksen nostaminen ei koskaan perustu pikavoittoihin. Siihen, että otetaan yksittäisiä pomppuja gallupeissa. Ei, vaan kyseessä on yleensä vähintään parin vuoden strateginen projekti, jonka tavoitteena on saada yllämainitut fundamentit terveelle tasolle.

Yksi ongelma on toki se, että puolueiden keskeinen tutkimusdata on yleensä vain muutamien henkilöiden käytössä eikä ollenkaan julkista. Siksi esimerkiksi media tekisi palveluksen julkiselle keskustelulle, jos se julkaisisi tekemiensä mielipidemittausten tutkimusajot aina avoimena datana.

Miten olisi?