Case Hyyppä – mitä ihminen voi oppia löytökoiralta?

Vieraaseen toimintaympäristöön viety löytökoira on usein pelokas, kuten tuttuihin ja turvallisiin toimintamalleihin kiintynyt yrityskin. Pelon voittamisessa tärkeintä on uteliaisuus.

Hyyppä on löytökoira Romaniasta. Se on aikoinaan löydetty kadulta muovipussissa ja viety löytökoirakenneliin. Jos Hyyppä olisi itse saanut valita, se ei olisi muuttanut elämäänsä niin, että se tungetaan lentokoneeseen, sen hakevat lentokentältä täysin tuntemattomat ihmiset ja se joutuu kotiin, joka on sille täysin tuntematon.

Se olisi mieluummin jäänyt romanialaiselle koiratarhalle – josta se olisi sitten (jos kukaan ei olisi sitä ottanut omakseen) päätynyt ”enkeliksi”, kuten kauniisti näissä kuvioissa sanotaan.

Muutos oli siis Hyypän elämän näkökulmasta välttämätön, mutta Hyypän välitön muutoksen pelko olisi estänyt muutoksen. 

Hyyppä ei olisi Hyyppä, jos se ei olisi vielä yrittänyt parantaa (pahentaa) tilannettaan. Ensimmäisenä iltana se karkasi. Tilannearvionsa mukaan se päätyi järkevään strategiaan, jossa juokseminen ympäri Helsingin keskustaa autotiellä oli turvallisempi vaihtoehto kuin pääseminen kotiin.

https://www.instagram.com/p/B2diOGLheeF/

Kaikesta yrittämisestä huolimatta se saatiin kiinni ja se tuotiin uuteen – sen mielestä varsin epäilyttävään – kotiin. Ensimmäiset päivät se oli syömättä. Se ei käynyt ulkona muutoin kuin kannettuna puistoon ja takaisin kotiin. Se pelkäsi ihan kaikkea, erityisesti miehiä ja naisia, lapsia ja aikuisia, autoja ja mopoja, ääniä ulkona, ääniä sisällä, pieniä koiria, keskikokoisia koiria ja isoja koiria, risteyksiä, suojatietä, koululaisia, postinkantajaa, postiluukkua, ovikelloa, siiliä, jalkakäytävää, puistoja, tiskikonetta, hissiä… Se ”kaikki” oli sille tuntematonta.

Edelleen Hyyppä säikähtää pamahduksia, ilotulituksista puhumattakaan. Yläkerrasta kuuluva kopina on sille liikaa, ja se painuu kylpyhuoneeseen pyykkitelineen alle ”turvaan”. Nyt, noin kuuden vuoden jälkeen, sille on kuitenkin rakentunut tuttuja ympyröitä, turvallisia rutiineja ja tietysti rakkaaksi tulleita ihmisiä.

Edelleen se on silti valtavan epäilevä ja tarkkaavainen, koska vaara voi vaania ihan missä vain. Kun sitä katsoo, ei voi olla ajattelematta, että voi raukkaa. Kun se vain tajuaisi, ettei ole oikeasti mitään pelättävää, niin sen elämä olisi paljon helpompaa ja kivempaa.

Samaan aikaan kun jokainen kengänkopina on Hyypälle merkki hengenvaarasta, oikeasti hengenvaarallinen tilanne jää huomaamatta. Kuten se romanialaisen eläinlääkärin ikävä ja lopullinen (ja onneksi tässä tapauksessa saamatta jäänyt) piikki. 

Muutosvastarinta onkin pelkoa

No mitä ihminen voi oppia tästä?

Että muutos on hyvä asia?

Ei välttämättä. Eihän ollut mitään takeita siitä, että Hyyppä pääsee täysjärkiseen kotiin (joku voisi sanoa, ettei täysjärkisyydestä ole edelleenkään mitään todisteita saati takeita). 

Mutta sen voi oppia, että muutos tekee kipeää kun a) sitä ei ole itse saanut valita b) sen lopputulosta ei varmasti tiedä ja c) muutoksen vaiheissa ei ole itsellä mitään kontrollia.

Mutta mitä sitten?

Viime viikolla Viesti ry:n seminaarissa käsiteltiin useammassa puheenvuorossa (myös omassani) pelkoa. Muutoksen maailmassa on hyvä tunnistaa, että se, minkä olemme leimanneet muutosvastarinnaksi, onkin yleensä pelkoa. Se taas usein johtuu siitä, että muutos ei ole ”oma”. Muutosta ei ole kommunikoitu aikaisessa vaiheessa, siihen ei ole saanut osallistua, itse ei saa olla sen moottorina vaan enemmänkin ajopuuna.

Muutoksen maailmassa on hyvä tunnistaa, että se, minkä olemme leimanneet muutosvastarinnaksi, onkin yleensä pelkoa.

Meillä jokaisella on iso tarve istua ajajan paikalla sen sijaan, että vikisemme takapenkiltä. Pelko on myös siitä ikävä kaveri, että oikea pelättävä pelon syy lymyää piilossa samaan aikaan kun me pelkäämme jotain enemmän näkyvillä olevaa. Usein turhaan. Monimutkaisessa maailmassa muutos on arvaamaton. Sen suunnitteleminen etukäteen tarkasti ja mekaanisesti on mahdotonta. Muutosjohtamisen mallit ovat rikki, sillä ne on rakennettu aikana, jolloin vielä ”jalkautettiin” strategiaa organisaatioon. 

Pelko on silti edelleen mitä suurimmassa määrin olemassa ja vaikuttaa muutoksen onnistumiseen. Ja omaan muutoksen sietämiseen. 

Uteliaisuus on pelkoa vahvempi

Me pelkäämme oman uran takia, palkan ja statuksen takia, me pelkäämme oman tarpeellisuutemme ja oman arvostuksen takia. Me pelkäämme, että kun muutosta tehdään, me olemme vain nappuloita yt-menettelyssä. Me pelkäämme, että yrityksemme valittu strategia on väärä, ja että tulevaisuus ei olekaan se mitä yrityksen sisäisissä seminaareissa hehkutetaan. Me pelkäämme, että osaamisemme ei riitä tässä uudessa strategiassa, me pelkäämme potkuja, epäonnistumista ja riittämättömyyttä – olemme sitten johtajia tai työntekijöitä, hallituksen jäseniä tai omistajia. 

Tämä pelko useimmin estää muutoksen kuin vauhdittaa sitä. Tuntuu helpommalta jäädä romanialaiseen löytökoirakenneliin kuin lähteä katselemaan Eurooppaa. Mutta entä jos ”hengenvaara”, jossa kuvittelemme peloissamme olevamme, onkin vain yläkerran naapuri, joka kopistelee kengillä? 

Se mitä löytökoiralta voi oppia, on uteliaisuus. Hyyppä ei itse uteliaisuuttaan lähtenyt Romaniasta, mutta uudessa kodissa sen on pelastanut juuri uteliaisuus. Vaikka sitä on pelottanut, sen on uteliaisuuttaan ollut pakko liikkua edes ihan vähän, haistella edes hitusen, suostua autoon edes hetkeksi.

Eli ole utelias. Rakenna yrityskulttuuri uteliaisuuden varaan. Ainoa asia mikä on pelkoa vahvempi on uteliaisuus.

Äläkä tee niin kuin minä sanon vaan niin kuin löytökoira tekee.