Asiantuntija, kaikki me vähän pelkäämme
Hauskimmassakin asiantuntijatyön arjessa on paljon tilanteita, joissa joutuu kasvokkain omien epävarmuuksien, paineiden ja jännittämisen kanssa. Kun teemme paluuta toimistolle, voisimmeko samalla luoda ympäristön, jossa on sille tilaa?
Tämä teksti jota luet on tyystin eri kuin se alkuperäinen tekstini. Ensimmäinen versio kuulosti tärkeilevältä ja omituiselta. Halusin liikaa kuulostaa fiksulta, koska jännitin. Olen kirjoittanut 15 vuotta julkisiin kanaviin ja olen useimmiten todella hyvä siinä. Silti epävarmuus saa minut joskus kiinni.
Tiedän sen jahtaavan myös muita. Voin kokemuksesta sanoa, että monet niistä asiantuntijoista, jotka haluaisivat viestiä ja esiintyä enemmän sisäisesti, organisaation blogissa tai vaikkapa LinkedInissä, arkailevat. Kyllä, joskus on vaikea keksiä aiheita tai on liian vähän aikaa. Ja kyllä: usein esteenä on yksinkertaisesti epävarmuus ja jännitys.
Jännittäminen on yleisempää kuin ajatellaan
Olen viestinnän asiantuntijana nähnyt monen ihmisen pääsevän sinuiksi jännittämisen kanssa. Olemme yhdessä heidän kanssaan käsitelleet jännitystä, epävarmuutta tai pelkoa – miksi niitä inhimillisiä tunteita arkikielessä haluaakaan kutsua.
Joskus nimittäin auttaa ihan vain se, että voi ilmaista tunteensa ääneen turvallisessa ympäristössä. Energiaa vapautuu siihen, mitä haluaa viestiä. Joskus tarvitaan terveydenhuollon ammattilaisten apua. Yhtään uraa ei kannata laittaa vaihtoon, ennen kuin on kokeillut työskennellä jännityksensä kanssa; tehdä sille jotain.
Minua kiehtoo jännittämisessä etenkin se, että se on varsin yleistä, mutta eräänlainen tabu.
Jännittämisen tutkiminen on osittain hankalaa, mutta on todettu että 70% suomalaisista on jännittänyt esiintymistä.
Jännittämisen parissa pitkään työskennellyt psykologi ja psykoterapeutti Minna Martin on kirjoittanut mainion teoksen jännittäjille. Teoksen otsikko kiteyttää paljon: Saa jännittää – Jännittäminen voimavarana.
Martinin ohjatessa jännittäjäryhmiä hän havaitsi, että ryhmäläiset olivat sisäistäneet ajatuksen, ettei jännittämistä ole sopivaa ilmaista muille. Ja varmasti me kaikki tunnistamme, ettei jännittämiseen varsinaisesti auta paine piilotella sitä. Monen epävarmuus voi olla ympäristöstä lähtöisin. Martin toteaa, että monet jännittämisen syyt ovat syvällä kulttuurimme luomissa ja ylläpitämissä tunne-elämän elävyyden esteissä.
Jos toinen ihminen ei kestä ihmiseloon kuuluvia, tavallisia tunteitani, en ole huoneessa ainoa, jonka kannattaa hiukan työstää asioita.
Käytännössä siis moni salaa jännittämisensä ajatellen, että muut eivät kestä sitä. Suojelemme toisiamme kiusaantuneisuudelta ja myötähäpeältä. Turhaan, sanon minä. Jos toinen ihminen ei kestä ihmiseloon kuuluvia, tavallisia tunteitani, en ole huoneessa ainoa, jonka kannattaa hiukan työstää asioita.
Vihdoin yhdessäohjautuminen on täällä
Mielestäni jännittäminen jää turhan usein yksilön yksin kannettavaksi. En usko, että yksilökeskeiset ja osittain absurditkin sankaritarinat työelämästä välttämättä helpottavat tilannetta.
Asiantuntijatyö on hauskaa ja usein aika etuoikeutettua: saa ajatella työkseen, ratkaista monimutkaisia haasteita ja oppia, nauttia vapaudesta ja ottaa vastuuta, työskennellä eri alojen osaajien kanssa, viestiä… Samalla siihen kuitenkin liittyy paineita ja olisi ihme, jos ei välillä kokisi pelkoa epäonnistumisesta.
Siksi minusta on ihan tervetullutta, että vähän vahingossa yksilön omaksi murheeksi muodostuneen itseohjautuvuuden sijaan on jo alettu puhua yhdessäohjautuvuudesta. Myös Ellun Kanojen Tuplarytmihäiriö-tulevaisuusraportti esittää yhdessäohjautumista itseohjautuvuutta mielekkäämmäksi muodoksi organisoitua.
Yhdessäohjautuminen tarkoittaa sitä, että työntekijän autonomia yhdistyy voimakkaasti yhteisiin tavoitteisiin, sopiviin tukirakenteisiin ja jatkuvaan dialogiin, jossa myös opitaan yhdessä. Jotta se onnistuu, organisaation kulttuurin pitää tukea vaikeiden asioiden ottamista esiin.
Millaisen ilmapiirin päätät luoda?
Minna Martin kirjoittaa varsin monen kertoneen, että edelleenkään perheessä tai työyhteisössä ei puhuta tunneperäisistä asioista, varsinkaan hankaluuksista. Osalla yhteisön jäsenistä saattaa olla vielä kattavampi sisäinen sääntö: älä näytä mitään tunteitasi, myönteisiäkään. Martin muistuttaa: “Voimme kuitenkin vaikuttaa asenteillamme siihen, millaiseksi kulttuurimme ja henkinen ilmapiirimme muuttuu tulevaisuudessa.”
Nyt on sen hetki.
Meillä on käsissämme hieno momentum, jota ei kannata hukata. Nyt kun teemme paluuta toimistoille tai luomme toimivaa hybridityötä, voimme aloittaa alusta ja luoda sellaista ilmapiiriä, jossa haluamme elää työarkeamme.
Moni tulee toimistolle ensimmäistä kertaa 1,5 vuoteen, pyyhkii pölyt siistimmistä vaatteista, kohtaa uusia ja vanhoja ihmisiä kasvotusten. Saattaa vähän jännittää. Ehkä sen voi sanoa ääneen.
