Anttila, pyydätkö anteeksi perjantaina?

”Minä kannan paljon enemmän huolta tästä näennäisen paheksunnan kulttuurista, siitä että asioita ei arvioida oikeassa viitekehyksessä, siitä että netissä on totuttu oman ympäristön kontrollointiin niin että sama leviää myös tosielämään: syytetään ihmisiä ties mistä, luodaan todella nopeasti narratiiveja, jotka eivät pidä lainkaan paikkaansa, eikä pysähdytä ollenkaan miettimään asioiden oikeaa yhteyttä.” Näin toteaa kirjailija Bret Easton Ellis Jaakko Tapanisen haastattelussa eikä hän ole ainoa, jonka kannattaa asiaa pohtia. Niin me ihmiset kuin yrityksetkin alamme olla pulassa tässä mielipidetungoksessa.

Yhä nopeammassa ja monimutkaisemmassa maailmassa meidän oletetaan olevan välittömästi kaikesta jotain mieltä. Oli kyseessä sitten Pariisin terrori-isku tai Anttilan tapa myydä leluja tytöille ja pojille erikseen. Maailma on muuttunut monimutkaiseksi, jossa yksinkertaiset syy-seuraussuhteet eivät päde, asiantuntijat eivät aina tiedä ja ennustaminen on vaikeaa. Maailmassa on tapahtunut rytmihäiriö, se on nopeampi, läpinäkyvämpi ja kommunikatiivisempi kuin koskaan ennen. Lehden lukeminen on informaation hakemista ja tarkkailevaa toimintaa. Lehden artikkelien lukeminen somesta on lähtökohtaisesti jo osallistumista. Halusit tai et. Heti. Käytät siis kommunikaatiovaltaasi. Eli mitä mieltä siis olet?

Todennäköisesti väärää.

Närkästyminenkin on nopeaa. Jos laitoit Ranskan lipun profiilikuvaasi yrittäen jollain pienellä mitättömällä eleellä osoittaa empatiaa kammottaviin tapahtumiin, se olikin väärin. Et ottanut mielipiteen ilmaisullasi ihan kaikkea huomioon. Pitää pyytää anteeksi. Tai ainakin tuntuu siltä. Yritä nyt tässä sitten toimia kun kaikesta pitää olla heti mielipide, joka kestää kaikki stressitestit, jotka sille matkan varrella asetetaan…

Perinteisesti on ajateltu, etteivät yritykset sekaannu mielipiteineen vaikkapa keskusteluun politiikasta. Nyt asiat alkavat muuttua. Yritykseltäkin odotetaan osallistumista. Nykyajan yrityskansalaisuus vaatiikin vuoropuhelua niissä asioissa, joista me puhumme kahvipöydissä tai somessa. Yrityskansalaisuutta ei enää mitata vastuullisuusraporttipalkinnoilla vaan joka päivä siinä kuinka se ympäröivään ympäristöönsä suhtautuu. Usein se voi olla liiketoimintaan liittyvää keskustelua, mutta voi se olla jotain muutakin, inhimilliseen elämään liittyvää keskustelua. Ja siinä meillä on erilaisia näkökulmia. Jos toiseen suuntaan kumartaa, tulee toiseen pyllistäneeksi. Kuka siis ottaa vastuun yrityksen mielipiteistä tai näkökulmista? Toimari kuten vaikkapa Applen Tim Cook ottaessaan kantaa sukupuolineutraaliin avioliittoon? Vai joku muu?

Entä jos omalla kommunikaatiollaan saa aikaiseksi tilanteen, jossa vaaditaan selityksiä, anteeksipyyntöjä tai muutoin vain närkästytään? Yksi ajankohtainen esimerkki tästä on Anttila, joka uuden verkkokaupan tekstit nostivat somemyrskyn: tytöille tarjottiin nukkeja, pojille autoja.

Bret Easton Ellis puhuu tästä vähän hullunkurisestakin anteeksipyyntökulttuurista haastattelussaan.

”Ihmiset vaativat anteeksipyyntöä kaikilta, ja anteeksi pyytely on suorastaan uusi viihdemuoto. Pannaanpa joku kärsimään: irrotetaan hänen sanomisensa asiayhteydestään aivan täysin, ja vuorokauden tai parin kuluessa saadaan sitten anteeksipyyntö. Toisinaan siihen liittyy vielä jännitystäkin, koska toimittaja pääsee lausumaan: ”Odotamme edelleen anteeksipyyntöä tältä urheilijalta tai näyttelijältä tms.” Se huolestuttaa minua paljon enemmän kuin suuren yleisön suhtautuminen kulttuuriin. Se, miten suuri yleisö suhtautuu todellisuuteen, on nykyään aivan käsittämätöntä. Minä puhun tästä nyt julkisuuden henkilönä, ja voin sanoa että se on todella huolestuttavaa, todella. Olen joutunut vaikeuksiin mielipiteiden takia, siis pelkkien mielipiteiden, Twitterissä, mielipiteiden! Ihmiset ovat kyselleet, milloin oikein aion pyytää anteeksi. Sinun täytyy pyytää julkisesti anteeksi. Aiotko pyytää anteeksi perjantaina? Minä sanoin, että ehkä minä pyydän anteeksi maanantaina. No, sinun pitäisi varmaan tehdä se tiistaina. Tiistai on hyvä päivä.”

Eli Anttila – milloin pyydät meiltä anteeksi? Olisiko torstai siihen hyvä päivä?

Jos minä päättäisin, pistäisin pökköä pesään. Ulosmittaisin saamani huomion kunnolla ja vauhdittaisin sillä Anttilan liiketoimintaa. Marssittaisin tyttöjä ja poikia tavarataloon ja katsoisin mitä leluja he itse haluavat. Kertoisin niistä asiantuntijatutkimuksista, joiden mukaan on tärkeää rakentaa identiteettiään joskus kliseisestikin. Kokemuksesta voin sanoa, että esimerkiksi tyttärelläni oli ns. pinkki kausi halusin tai en. Ja tämä ei ollut mielipide Anttilan puolesta eikä sitä vastaan.

Vaikeaa, eikö? Eihän kukaan suuttunut?