Vaikuttaminen

Vähemmän työtä! Työn arvolle pitää keksiä uudet kriteerit

Olemme siirtymässä kohti maailmaa, jossa suuri osa työstä ei ole vain turhaa – se on ilmastonmuutoksen maailmassa suorastaan haitallista.

Avatar

“Utopisti,” tuo nykyajan rationaalisen liberaalin työkalupakissa olevista solvauksista pahin.

Kun Sanna Marin ehdotti demarien 120-vuotisjuhlassa neljän päivän työviikkoa, alkoi yleinen pöyristely. Kuinka tuo tyttö kehtaa! Kukas ne jäljelle jäävät työt tekee, jos ihmiset ovat töissä enää kuusi tuntia päivässä! Ei ole realistista tällainen! Utopisti!

Ihmiskunnan suurten saavutusten ja elintason parantamisen taustalla ovat aina olleet utopistit. Vastaan ovat haranneet niin sanotut realistit, jotka ovat pyrkineet painamaan utopistit suuruudenhulluine ideoineen alas. Lannistajat ovat aina valmiina kertomaan, ettei tuo idea yksinkertaisesti voi toimia, johan sen lapsikin ymmärtää. 

Muutoksia tapahtuu kuitenkin jatkuvasti, ja mahdottomina pidetyistä ideoista tulee arkea. Pidätkö lauantaista? Niin pidän minäkin, ja vietän sen mieluusti jossain ihan muualla kuin töissä. Vielä 1960-luvulla Suomessa lauantai oli kuitenkin yleisesti työpäivä. Kahdeksan tunnin työpäivä puolestaan on vain reilut sata vuotta vanha käytäntö, ja siihen siirryttiin yleislakon jälkeen, vallankaappauksen pelossa. Kenellekään, joka tuntee historiaa ei pitäisi tulla yllätyksenä, että työväenliike haluaa enemmän vapaa-aikaa ja vähemmän työtä.

Miksi kahdeksan tunnin työaikaa sitten suojellaan niin suurella kiihkolla?

Kyse ei voi olla siitä, ettei yhteiskunta yksinkertaisesti pyöri pienemmällä työtuntimäärällä. Kun työaika lyheni sata vuotta sitten, Suomen talous ei romahtanut. Lyhyempää työaikaa kokeilemalla on saatu aikaiseksi jopa tuottavuusloikkia. Elintaso on noussut, vaikka ihmiset tekevät elämällään muutakin kuin käyvät töissä. Ihmiset ovat myös jatkuvasti onnellisempia. Jos työhön käytetty tuntimäärä määrittäisi suoraan kansantalouden suunnan ja ihmisten hyvinvoinnin, suomalaisten olisi pitänyt olla onnellisimmillaan 1800-luvun lopulla. Katovuosien lanttupatojen äärelle ei kuitenkaan kaipaa kukaan.

Tulisivatpa robotit!

Muutosvastarinta johtuu siitä, ettemme voi kuvitella maailmaa jossa teemme vähemmän työtä. Ihmisiä vaivaa yleisesti Daniel Kahnemanin kirjassaan Thinking fast and slow esittelemä “what you see is all there is” -ajatteluvirhe. Kuvittelemme, että se, miten asiat ovat nyt on se, miten ne ovat aina olleet ja tulevat aina olemaan. Se mitä näemme on kaikki mitä on. Emme kykene kuvittelemaan nykyisyydestä poikkeavaa tulevaisuutta ja samalla meille on mahdottomuus ajatella, etteivät asiat aina ole olleet niin kuin ne ovat nyt. Sen vuoksi meidän on helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu. Sattumalta tämä vastakkainasettelu on myös työaikakeskustelun ytimessä.

Olemme siirtymässä kohti maailmaa, jossa työntekoon käytetty aika ei voi olla kriteeri, joilla työn arvo määritellään. Vanhan vallan murtuessa liitoksista kuuluu väistämättä natinaa. Tämä natina kuuluu nyt Sanna Marinin arvostelussa. Aika on äärimmäisen huono mittari työlle. Minä en tee sitä parempaa työtä mitä useamman tunnin notkun toimistolla, vaan mitä enemmän saan tilaa ajattelulle, mitä enemmän aikaa tehdä elämälläni mitä haluan, mitä enemmän vapautta nauttia siitä hyvästä, mitä minulle on kertynyt. Yksi työn arvoa määrittävistä kriteereistä tulisi olla työntekijän onnellisuus. Teknologian tarjoamat mahdollisuudet vähentävät jatkuvasti sitä aikaa, joka työhön on välttämätöntä käyttää. Tulisivatpa robotit, ja veisivät kaikki epämielekkäät suorittavat työt! Vapautuisipa käsiimme aikaa kehittää itseämme, tavoitella ihmiskunnan yhteistä hyvää, olla jouten! 

Yksi työn arvoa määrittävistä kriteereistä tulisi olla työntekijän onnellisuus. Teknologian tarjoamat mahdollisuudet vähentävät jatkuvasti sitä aikaa, joka työhön on välttämätöntä käyttää.

Teknologian lisäksi on kuitenkin myös ulkoinen pakko, joka pakottaa tarkastelemaan uusin silmin sitä, miten arvotamme työtä.

Suomi on sitoutunut Pariisin ilmastosopimukseen, jonka allekirjoittaneet valtiot ovat sitoutuneet ilmaston lämpenemisen rajoittamiseen 1,5 asteeseen. Näiden tavoitteiden puitteissa Suomen täytyy pienentää päästöjään 93 prosenttia vuoteen 2050 mennessä. Se ei onnistu yksinkertaisesti fiksummalla kulutuksella. Kolme vuosikymmentä ei riitä, jos aiomme vain ostaa vähän kestävämmin tuotettuja tuotteita ja vähentää kulutusta joillain sektoreilla. Meidän kaikkien pitää kuluttaa radikaalisti vähemmän. Se taas todennäköisesti tarkoittaa, että meidän kaikkien pitää myös tuottaa merkittävästi vähemmän.

Eroon työstä, joka tuhoaa ilmastoa

Ilmastonmuutoksen maailmassa ehdotan työlle uusia kriteerejä. Merkityksellistä ei pitäisi olla se, kuinka kauan työntekoon käytetään aikaa, vaan mitkä sen ilmastovaikutukset ovat. Kaikenlaisen turhan paskan valmistus ja markkinointi pitäisi kieltää heti. Meidän täytyy ensitöiksemme hankkiutua eroon kaikesta työstä, joka tuhoaa ilmastoa kannustamalla ylenpalttiseen ja turhaan kulutukseen. Samoin kuin työmarkkinoilla ei pitäisi olla varaa polttaa loppuun työntekijöitä, ei yritysten pitäisi olla valmiita polttamaan loppuun planeettaa. Maapallon burnout ei hoidu puolen vuoden sairaslomalla. Kuolleella planeetalla ei ole töitä, ei edes sitä kuutta tuntia päivässä.

On sulaa hulluutta tehdä työtä, joka tuhoaa planeetan. Meidän pitää sovittaa arvomme uuteen maailmanjärjestykseen, eikä siihen enää sovi työnteko työnteon itsensä vuoksi. Eri töiden hiilijalanjäljet mittaamalla voitaisiin ajaa alas ilmastolle tuhoisimmat alat ja panostaa jäljelle jäävä työaika ilmastonmuutoksen torjuntaan. Jos kaikki ihmisten työvoima valjastettaisiin ilmastonmuutoksen vastaiseen työhön, kuinka nopeasti suurilta tuntuvat ongelmat olisikaan ratkaistu! Se kuitenkin merkitsisi myös enemmän aikaa istuskella joutilaisuudessa.

Filosofi Senecan mukaan elämän pituus on riittävä, jos elämä on eletty viisaasti. Samoin työpäivän pituus on tuntimäärästä riippumatta riittävä, jos työ on tehty viisaasti ja suurempi tavoite mielessä pitäen. Kahdeksan tuntia ilmastoa tuhoavaa työtä on huomattavasti huonompi asia kuin tunti työtä kestävän maailman puolesta.

Elämä kuten sen nyt tunnemme on väistämättömän ja totaalisen muutoksen edessä. Työ ei ole siitä erillinen linnake. Vaatimus lyhyemmästä työajasta ei ole utopistinen, vaan ainoa mahdollisuus, jos emme halua suistua dystopiaan.

Kaiken kulutuksen määrän täytyy romahtaa, ja meidän täytyy tehdä vähemmän ja mielekkäämpää työtä. Jos sitä pysähtyy ajattelemaan hetkeksi, se ei kuulosta lopulta ollenkaan huonolta tulevaisuudelta. Elämään kannattaa alkaa haalia sisältöä työn ja kuluttamisen ulkopuolelta nyt heti, jos ajatus lyhyemmästä työajasta tuntuu ahdistavalta.

Kuva: Iina Salminen 

Meitä kiinnostaa yhteistyö kanssasi!

Otathan yhteyttä, niin voimme auttaa!