Strategia ja kulttuuri

Työpaikalla on monsteri, mutta miksei kukaan sano sille mitään?

Suora puhe vaikeasta asiasta on empaattinen teko, jota jokaisen kannattaisi opetella.

Eräs urani ensimmäisistä esimiehistä oli toimituspäällikkö Markku*, huonon pomon karikatyyri. Hän oli avoimen aggressiivinen, suorastaan hyökkäävä ja pelottava.

Markun käytös vaikutti voimakkaasti työpaikan ilmapiirin molekyylikoostumukseen. Kun hän oli paikalla, ihmiset kulkivat varpaisillaan ja pyrkivät välttelemään virheitä. 

Aluksi ihmettelin asiaa pari kertaa ääneen. Miksei kukaan sano sille mitään? 

Vastaukset olivat epämääräistä mutinaa. Markku nyt vain ”on sellainen”, ja siihen ”pitää tottua”. Ja hei, älä ota sen juttuja henkilökohtaisesti! (mikä on hieman vaikeaa, kun Markku on juuri kertonut, että olen kirjoitustaidoton ääliö.)

Markku nyt vain ”on sellainen”, ja siihen ”pitää tottua”

Niinpä minäkin ”totuin”. Välttelin kontaktia Markun kanssa viimeiseen saakka. Jos jouduin jostain syystä puhumaan hänelle, esitin asiani nöyrästi kuin teloituksensa lykkäämistä anova rikollinen. 

Vaikeneminen houkuttelee, jottei joudu häpeämään

Miksi tänäänkin monissa toimistoissa istutaan ja mietitään, että tolle pitäisi kyllä sanoa tosta, mutta kukaan ei halua olla se, joka sanoo? Miksi vaikenemme niin usein siitä, mistä kannattaisi puhua?

Osin tämä johtuu kyvystämme generoida tulevaisuuteen kohdistuvia uhkakuvia. Kun harkitsemme kissan nostamista pöydälle, se muuttuu mielikuvissamme aggressiiviseksi leijonaksi, ja siksi tuntuu turvallisemmalta lykätä keskustelua vielä huomiseen. 

Mutta ennen kaikkea vaikenemiseen houkuttelevat sosiaaliset riskit.  

Niistä suurin on kasvojen menettämisen pelko. Pelkäämme joutuvamme kokemaan häpeää, tunteista tuskallisinta. Siksi esimerkiksi palautteen vastaanottaminen saattaa tuntua henkiinjäämiskysymykseltä: jos myönnän, ettei toimintani ollut täydellistä, voin menettää asemani, statukseni – tai jopa identiteettini.

Palautteen antaja taas altistuu valittajan maineelle, kiukulle, näkemyksen ja aseman kyseenalaistamiselle. Koska tiedämme omakohtaisesti, miltä kritiikin aiheuttama häpeä tuntuu, välttelemme mielellään näiden tunteiden aiheuttamista muille. 

Palautteen antaja taas altistuu valittajan maineelle, kiukulle

Siksi helpoin ratkaisu vaikeissa tilanteissa on vaikeneminen. Jos (merkitsevä) hiljaisuus kroonistuu, koko yhteisö muuttuu emotionaalisesti korruptoituneeksi. Joukko näyttelee positiivisia tunteita ja puristaa negatiiviset nyrkkeihinsä, jotka sullotaan taskuun. 

Virtaavuus ja kehittävät konfliktit tyrehtyvät. Tehdään samaa kuin ennenkin ja ihmetellään, miksi ilma on raskasta hengittää. Tällaista täällä meillä nyt vaan on. 

Vaikeiden keskustelujen käyminen vaatii myös kylmyyttä

Mutta mitä vaikenemisen tilalle? Jokainen tilanne on toki uniikki, mutta muutamalla nyrkkisäännöllä pääsee jo pitkälle: 

  • Älä spekuloi toisen tarkoitusperillä, vaan kerro mitä havaitset ja miten se vaikuttaa ympäristöön. (”Puhut kokouksissa usein toisten päälle ja huokailet, kun muut esittävät mielipiteitään. Se turhauttaa minua, koska sen seurauksena muut vaikenevat ja on vaikeampaa pitää ilmavaa keskustelua yllä.”)
  • Älä väitä tietäväsi miksi toinen käyttäytyy kuten hän tekee – kysy. Ihmisillä on jokin syy käyttäytyä kuten he käyttäytyvät. (”Auta minua ymmärtämään miksi koet näin. Minusta tuntuu, että en tiedä vielä tarpeeksi, että voisin ymmärtää sinua.”)
  • Ole selkeä, ja sano vaikein asia ensin. Lykkääminen tai hampurilaisen sisään survominen tekee vain keskustelun sävystä omituisen ja pidentää kärsimystä. (”En ole tyytyväinen tapaan, jolla suhtauduit Marin ehdotukseen tänään. Sinun ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta en hyväksy henkilökohtaisuuksiin menemistä.”)
  • …mutta osoita myös välittämistä. (”Tiedän, että tämän kuuleminen voi olla sinulle vaikeaa. Nostan tämän asian esiin, koska ajattelen muiden huomioimisesta olevan sinulle hyötyä.”)
  • Pidä haluttu lopputulos mielessä. Kyse ei ole siitä kumpi on enemmän oikeassa, vaan siitä, miten pystytte edistämään yhteistä tavoitetta. (”Mikä olisi sinusta paras tapa edetä tässä asiassa?”)

Epämukavuus on hinta, joka kannattaa maksaa

Vaikeiden keskustelujen kohtaaminen vaatii sekä kylmyyttä että empatiaa. Kylmyyttä hetkellisen tunteilun sietämiseen, empatiaa turvallisuudentunteen restaurointiin.

Johtajan asemassa ikäviä tunteita päin käyminen ei ole ainoastaan järkevää, vaan suorastaan moraalinen velvollisuus. On ihmisten arvostamista antaa heille mahdollisuus korjata käytöstään tai kehittää osaamistaan. Hetkellinen epämukavuus on hinta, joka kummankin osapuolen kannattaa tästä maksaa. 

Vaikeiden keskustelujen selättäminen kasvattaa myös osapuolten ja koko organisaation integriteettiä. Kun hankaluuksista on selvitty yhdessä, joukkuehenki lujittuu ja tekee ylpeäksi: me pidämme yhtä silloinkin, kun on vaikeaa. 

Suora puhe on empaattinen teko

Aikuisempana ymmärsin, että Markun kiukku ei ollut henkilökohtaista. Hän oli vain tottunut pitämään toimitusta panttivankinaan, eikä kukaan ollut halukas neuvottelemaan hänen kanssaan vapauttamisehdoista. Samalla hän oli tullut brändänneeksi itsensä henkilöksi, jonka kanssa kukaan ei halunnut olla tekemisissä. Sen täytyi tuntua aika surulliselta. 

Suora puhe onkin pohjimmiltaan empaattinen teko. Se antaa ihmiselle toisen mahdollisuuden muuttaa käytöstään tavalla, joka on hänelle itselleen hyödyksi. Kenelle teillä pitäisi sanoa jotain?

* Markun nimi on muutettu

Anna Perho toimii Ellun Kanoissa siivittäjänä eli senior advisorina. Häneltä on hiljattain ilmestynyt kirja Suorat sanat (Otava), joka on ”manuaali murjotuksen purkamiseen” eli ohjeistaa lukijaa, miten puhua asioista joista olisi helpompi vaieta.

Kuva: Jouni Harala

Meitä kiinnostaa yhteistyö kanssasi!

Otathan yhteyttä, niin voimme auttaa!