Sik-sak-elämä on jo täällä: kuinka aiot elää sen?

Kolmivaiheinen elämä on mennyttä maailmaa. Uusi, monivaiheinen elämä on nostanut esiin viisi haastetta, jotka jokaisen olisi syytä ratkaista.

Twitterkaveri Antti Niemi laittoi muutama viikko sitten Twitteriin kysymyksen:

”Jos teillä olisi 10–20 vuotta elinaikaa jäljellä, niin jatkaisitteko elämäänne kuten tähänkin asti?” Vastauksia tuli laidasta laitaan: ”suunnilleen eläisin kuin nyt” tai ”asuntolainan sijaan rahat matkoihin ja aika parhaiden ihmisten kanssa” tai ”kirjoittaisin kirjan”, ”menisin naimisiin”.

Näinhän me olemme tottuneet herättelemään itseämme toteuttamaan unelmiamme. Elämä on arvaamaton: seize the day ja carpe diem!

Mitä jos kysymyksen asettaisikin päinvastoin. “Jos teillä olisi 30–50 vuotta elinaikaa jäljellä, niin jatkaisitteko elämäänne kuten tähänkin asti?” Jos elinajanodote on meillä jo noin 80 vuotta ja nyt syntyvien elämä voi hyvin kestää sata vuotta, muuttaako se tapaamme ajatella elämää?

Hyvästi kolmivaiheinen elämä

Omalle kohdalle sattui lause, joka pysähdytti miettimään tätä:

If you now work into your 70s or 80s in a rapidly changing job market, then maintaining productivity is no longer about brushing up on knowledge – it is about putting time aside to make fundamental investments in re-learning and re-skilling.

Ajatus on Lynda Grattonin ja Andrew Scottin kirjasta The 100-Year Life – Living and Working in an Age of Longevity. Kirja haastaa ajattelemaan (työ)elämää uudesta näkökulmasta. Gratton ja Scott hahmottavat maailman muutosta kolmen skenaarion ja kolmen eri sukupolvea edustavan hahmon kautta: Jack (syntynyt vuonna 1945), Jimmy (syntynyt vuonna 1971) ja Jane (syntynyt vuonna 1998).

Jackin elämä on ollut suoraviivainen ja selkeä. Suurten ikäluokkien elämä voidaan karkeasti ja näppärästi jakaa kolmeen jaksoon: koulutus, työelämä ja eläkeikä.

Jimmyn maailmassa taas säännöt muuttuivat kesken kaiken. Hän syntyi ja kouluttautui kolmivaiheiseen elämään ja odotteli eläkeikää, jolloin nautinto voi alkaa. Yhtäkkiä tapahtui muutos: ruvettiin puhumaan huoltosuhteesta, eläkeikä kiipesi ylöspäin ja työelämän vaatimukset muuttuivat niin työn tekemisen tavoilta kuin vaadituilta kyvykkyyksiltäkin.

Jane syntyi muuttuneeseen maailmaan. Kolmivaiheinen elämä ei ollut hänelle edes tavoittelemisen arvoinen, eihän se ollut edes mahdollinen.

Eläkeikä on museoitunut käsite

Jos muuttuneen (työ)elämän vääntää rautalangasta, voisi sanoa, että aikaisemmin työelämä oli harmaa putki, joka sijoittui koulutuksen ja eläkkeen väliin. Opiskelujen jälkeen mentiin töihin ja putkesta päästiin aurinkoiseen eläke-elämään, jossa tosi elämä vasta alkoi.

Kolmivaiheinen tapa ajatella elämää on disruptoitunut.

Nyt taas elämä on enemmän kuin “sik-sakia”: kouluttaudutaan, ollaan töissä, pidetään sapattia, vaihdetaan uraa, käydään management-kurssi, ollaan muutama vuosi vapaaehtoistyössä, vaihdetaan uraa. Eläkeikä on museoitunut käsite. Kolmivaiheinen tapa ajatella elämää on disruptoitunut. Pysymmekö me tai yritysten HR-osastot tässä mukana?

Eli takaisin kysymykseen. Miten ihmisen tulisi elää tässä sik-sakissa?

Gratton ja Scott haastavat ajattelemaan seuraavia asioita:

  1. Kun säännöt muuttuvat putkesta sik-sakiksi, tärkeintä on kasvattaa omaa muutoskykyään, liikkua reippaasti omalle epämukavuusalueelleen ja tarttua olemassa oleviin mahdollisuuksiin. Vierivä kivi ei sammaloidu -periaatteella siis.
  2. Työelämän nopeasti muuttuvassa maailmassa pitää itse huoltaa kyvykkyyttään uusiin asioihin, pieniin ja suuriin. Vaikka Nordic Business Forumit ja muut seminaarit ovat inspiroivia, on itseään haastettava kovempaa oppimaan uusia asioita.  
  3. Kun työelämä pitenee, tulee jokaisen huolehtia omasta jaksamisestaan. Onko realistista odottaa (saati sitten onko se onnellista elämää?), että teemme töitä samalla tavalla 80- vuotiaaksi kuin olemme tehneet noin 60-vuotiaiksi? Uralla ja uralla on eroa. On itse osattava manageerata omaa työuraa, sen vaihteluita, sapatteja ja työuran pitämistä tuoreena ja inspiroivana.
  4. Voi olla, ettei raha ole merkityksellisin asia työelämässä, mutta Gratton ja Scott kehottavat miettimään rahaakin. Sapattivapaat pitää rahoittaa itse, iso osa koulutuksesta ja kehityksestä työelämän aikana pitää rahoittaa itse, eläke pitää suuresti rahoittaa itse ja toisaalta eläkeikä voi olla pidempi, koska elämme pidempään kuin odotimme. Rahalla on merkitystä ja siitä pitää kantaa itse vastuuta. Nyt. Ei myöhemmin.
  5. Aika on edelleen rahaa. Rahan lisäksi ajankäyttöä kannattaa miettiä tarkemmin. Aikaa tulisi käyttää viihteen sijaan itsensä kehittämiseen (from recreation to re-creation) ja oman kyvykkyyden rakentamiseen ja ylläpitoon – jos siis haluaa elämässään merkityksellistä ja mielekästä hommaa.

Vaihda ammattia kymmenen vuoden välein

On kirjoittajilla vielä viestiä yrityksillekin. Suurin osa yritysten HR-toiminnoista on vielä rakennettu kolmivaiheisen maailmankuvan perusteella. Käytännöt ovat jäykkiä ja sik-sak-maailmaan sopimattomia.

Jos nyt jää kuva, että kirjoittajat korostavat niin sanottuja kovia arvoja pehmeiden sijaan, käsitys on väärä. Itse asiassa kirjoittajat vain pyrkivät havahduttamaan meidät siihen, että maailma ja työelämä ovat muuttuneet, ja siihen kannattaa varautua, jotta vielä vanhempanakin olisi mielekästä ja merkityksellistä työtä ja jotta emme polttaisi itseämme loppuun.

Itsehän olen sitä mieltä, että ihmisen olisi hyvä vaihtaa ammattia noin kymmenen vuoden välein.

Itsehän olen sitä mieltä, että ihmisen olisi hyvä vaihtaa ammattia noin kymmenen vuoden välein. Näin kun toimii, ei tartu turhaan statukseen ja tule tärkeileväksi. Näin kun toimii, kartuttaa monipuolisesti taitoja ja pysyy nöyränä osaamiselle, lisää konkreettisesti muutoskyvykkyyttään ja elää kiinnostavamman elämän. Oikeastaan monta.

Taiteilija Sami Yaffa ilmaisee sen kirjassaan Tie taipuu seuraavasti: ”Tie taipuu, the road bends, kuuluu vanha mustalaisten sanonta. Elämän pitää mielenkiintoisena se, ettei tiedä mitä kulman takana löytyy.”

Oli elämää sitten jäljellä 10, 20, 30 tai 50 vuotta. Tai yksi päivä.