Kuka lohduttaisi puolueen puheenjohtajaa?

Yleisin tuoreiden puheenjohtajien ongelma on se, että heillä ei ole käsitystä siitä, mitä valinnan jälkeen pitäisi tehdä.

Viime viikolla Ylen puoluekannatusmittauksen jälkeen humahti. Vihreiden sauna, nimittäin. Kaikki kynnelle kykenevät politiikan kommentaattorit ja entinen puheenjohtaja Ville Niinistö heittivät liekkeihin lisää bensaa. Syöksykierre. Vakava uskottavuusongelma. Ryhdistäytymisen paikka. Paniikki. Laskeva kannatustrendi. Ylimääräinen puoluekokous.

Palataan nuoren Touko Aallon kärsimyksiin kohta. Ensin muutama sananen yhdestä maailman epäkiitollisimmista hommista: puolueen puheenjohtajan tehtävästä.

Maailman epäkiitollisin pesti

Puheenjohtajaksi valinnan jälkeen kavereita riittää ja odotukset ovat yleensä valtavat. Nyt vihdoinkin tappiokierre katkeaa. Jes, nyt johdossa on uusi henkilö, jolloin vanhan puheenjohtajan tekemät synnit saadaan anteeksi.

Euforia ei kestä. Mieleen ei tule ensimmäistäkään puheenjohtajaa, joka olisi lähtenyt tehtävästään ilman jonkinlaista epäonnistumisen leimaa tai joka ei olisi kokenut viime hetkillään jonkinlaista henkilökohtaista tappiota.

Puolueen puheenjohtajuus on yleensä 2–8 vuoden koetteleva pesti. Se on vaativa pesti, sillä puolueen onnen kääntäminen vaatii yleensä vähintään kaksi vuotta. Mutta jos ensiaskeleet ovat liian haparoivia tai jopa virheitä, ei tilaisuutta paikkaamiselle synny.

Yleisin tuoreiden puheenjohtajien ongelma on se, että heillä ei ole käsitystä siitä, mitä sitten. Mitä valinnan jälkeen pitäisi tehdä? Mikä strategia meidän tulisi ottaa? Millainen se minun puolueeni on? Mitä enemmän puheenjohtaja on näiden kysymysten ääressä ahkeroinut ennen valintaansa, sitä suurempi on hänen onnistumisensa todennäköisyys.

Yleisin tuoreiden puheenjohtajien ongelma on se, että heillä ei ole käsitystä siitä, mitä sitten.

Samalla on hyvä muistaa, että kukaan puheenjohtaja ei aloita puhtaalta pöydältä. Miksi? Edeltäjän strategia ei ole ollut menestyksekäs. Tarvitaan jonkinlaista suunnanvaihdosta – vaikkakin vain kosmeettista sellaista.

Hän saa tai joutuu myös työskentelemään ihmisten kanssa, joiden lojaliteettia ja neuvojen järkevyyttä hän saattaa epäillä. Siksi hänellä voi myös olla haluja nostaa omaa porukkaa. Koko pelaavaa kokoonpanoa ei yksikään puheenjohtaja pysty vaihtamaan, jolloin parempi on lähteä vahvalla itseluottamuksella peliin: minulla on aikaa, voin tehdä haluamani muutokset ajan kanssa.

Uuden puheenjohtajan tärkein tehtävä onkin rakentaa luottamusta. Paras lopputulos syntyy, kun kaikki puolueen toimijat pelaavat joukkueena samaan maaliin. Politiikassa ei yksikään tähtipelaaja voi omin nokin voittaa.

Politiikassa ei yksikään tähtipelaaja voi omin nokin voittaa.

Suurin virhe on kuitenkin sen suunnan unohtaminen. Puolueet ovat itseohjautuvia organisaatioita, joissa johtaminen tapahtuu kahta tietä. On kerrottava suunta, johon ollaan menossa. Se on puheenjohtajan oikeus ja velvollisuus. Ja on johdettava esimerkillä. Muuta tietä menestykseen ei ole.

”Älä ryssi tätä nostetta”

Palataan Touko Aaltoon. Hän edustaa ohuella kokemuksella valtakunnanpolitiikasta puheenjohtajaksi noussutta nuorta poliitikkopolvea. Aallon relevantti kokemus viestinnästä lienee ohutta. Omaa henkilöbrändiä on rakennettu somen eri kanavissa.

Aalto nousi vihreiden puheenjohtajaksi vaikeassa välissä. Puolue on ylivertaisesti Suomen suurin mitä tulee suomalaisten myönteisiin ajatuksiin ja valmiuteen äänestää. Samalla vihreät on krooninen alisuoriutuja, joka ei ole pystynyt kääntämään myönteisiä viboja gallup-kannatukseksi tai ääniksi.

Edellisen puheenjohtajan aikana matka suurten joukkoon oli alkanut. Syyskuussa 2017 vihreiden kannatus oli 17,8 prosenttia. Sillä saattoi jo haaveilla kansanedustajien lukumäärän kaksinkertaistamisesta nykyisestä viidestätoista yli kolmeenkymmeneen. Se tarkoittaisi viittä, kuutta ministerisalkkua ja yli 2,2 miljoonaa lisää puoluetukea vuodessa.

Touko Aallolla piti olla menestyksen salaisuus hallussaan.

Aallolla oli vain yksi tehtävä: älä ryssi tätä nostetta. Ja vihreiden jäsenistö luotti Jyväskylän mieheen. Olihan hän nostanut kuntavaaleissa 2017 vihreät ensimmäistä kertaa suurimmaksi puolueeksi jossain suuressa kaupungissa. Touko Aallolla piti olla menestyksen salaisuus hallussaan.

Vuosi myöhemmin noista unelmista ei ole jäljellä oikein mitään. Gallup-kannatuksesta on karissut lähes kuusi prosenttiyksikköä pois. Nykyisellä kannatuksella vihreät saavat arviolta 18–20 kansanedustajaa. Vaalivoitto on kutistumassa 3–5 kansanedustajaan. Irvileuka sanoisi, että King Kongin läpsyn hintalappu oli 1,5 miljoonaa euroa menetettyä puoluetukea. Se on kuusi miljoonaa euroa vaalikauden aikana.

Miten käy puheenjohtajan?

Mikä on Touko Aallon kohtalo? Harva puheenjohtaja selviää tällaisesta kiirastulesta. Antti Rinne on onnistunut vakauttamaan demarilaivan menon. Ei siitä niin kauan ollut, kun kuiskittiin, että SDP:ssä mietittiin ylimääräisen puoluekokouksen koollekutsumista.

En silti jaksa uskoa, että vihreät vaihtavat puheenjohtajaa nopeutetussa aikataulussa. Ylimääräisiä puoluekokouksia on järjestetty viime vuosien aikana vain kahdesti: Kokoomus vuonna 1994 ja Keskusta vuonna 2003.

Molemmissa tapauksissa puheenjohtaja oli menettänyt kaikki edellytykset jatkaa tehtävässään ja eronnut itse. Toki Touko Aalto voi päättää itse jättää leikin kesken. Mutta en siihenkään vaihtoehtoon usko. Eduskuntavaalit tulevat liian nopeasti eteen.

Mitä Touko Aallon sitten pitäisi tehdä? Ilmeinen vastaus on, että kääntää vihreiden kannatuskäyrä nousuun. Suunnata energiaa ulospäin. Sitä Aalto on tehnyt. Some on täynnä päivityksiä, jotka alleviivaavat sitä, että vihreiden puheenjohtaja tekee muutakin kuin viettää aikaa ruotsalaisilla homoklubeilla. Tuo tosin kertoo enemmän paniikista kuin mistään muusta. Tämä ei kuitenkaan ole nyt se oikea tie.

Tässä tilanteessa Aallon pitää ennen kaikkea rauhoittaa vihreiden sisäinen tilanne.

Tässä tilanteessa Aallon pitää ennen kaikkea rauhoittaa vihreiden sisäinen tilanne. Käyttää aikaa voittavan joukkueen hengen rakentamiseen, sillä yksin hän ei voi vaaleja voittaa. Se tarkoittaa luottamista niihinkin, joiden hän uskoo kampittavan istuvaa puheenjohtajaa. Jos Aalto ei tätä tee ja tässä onnistu, alkaa vihreiden sisään rakentua kuppikuntia, jotka keskittyvät seuraavan puheenjohtajan ympärille. Aalto jää entistä enemmän yksin ja vihreät keskittyvät, ei vaalien, vaan puheenjohtajasta järjestettävän jäsenäänestyksen voittamiseen.

Ja viimeiseksi se viestintä. Aalto tarvitsee apua omaan viestintäänsä. Kiireellisesti.

Aalto tarvitsee apua omaan viestintäänsä. Kiireellisesti.