Vaikuttaminen

Analyysi: Liike Nyt herätti keskustelun politiikan muutostarpeesta. Pitäisikö luopua poliittisesti valitusta pääministeristä?

Analyysi: Politiikan tekemistä on muutettava, koska politiikka ei anna ihmisille toivoa. Mutta Liike Nyt on kuin päätöksenteon Tetris, sillä se ei toimi radikaalin avoimesti vaan vielä vanhan vallan oppien mukaan.

Viime viikolla nähtiin uuden Nyt-liikkeen syntyminen. Sen taustalla ovat mm. kansanedustaja Hjallis Harkimo, SDP:n ex-puoluesihteeri Mikael Jungner ja mediapersoona Tuomas Enbuske. Liike kumpuaa ihmisten kyllästymisestä politiikkaan. Ratkaisuksi tarjotaan alustaa, jolla lisätään vuorovaikutusta ja osallisuutta.

Liike Nyt herätti kolmenlaisia ajatuksia. Ensiksi heräsi muistoja. Olen aiemmin mm. Kokoomuksen suunnittelupäällikkönä pohtinut tätä teemaa loputtomia tunteja.

Liike kumpuaa ihmisten kyllästymisestä politiikkaan.

Toiseksi syntyi muutama uusi ajatus ongelman ratkaisemiseksi. Puolueiden tai päätöksenteon pintaremontti ei riitä. Kolmanneksi, luen parhaillaan Jeremy Heimansin ja Henry Timmsin kirjaa New Power, joka tarjoaa hyvän tarkastelukehikon, jonka pohjalta arvioida Nyt-liikettä.

Mutta ensin niihin muistoihin. Perussuomalaisten vuosina 2009–2010 alkanut nousu tiesi perinteisen suomalaisen politiikan dynamiikan muutosta. Kolmen perinteisen suuren puolueen karuselli – kahden hallitus, kolmannen korvapuusti – muuttui mahdottomaksi. Samalla uudet foorumit, kuten vaikka Hommaforum, nousivat politiikan tekemisen välineiksi.

Keskustelut pohjoismaisten veljespuolueiden tai EPP-puolueiden edustajien kanssa kertoivat, että kyseessä on laajempi ilmiö. Sama perinteisten puolueiden vallan mureneminen oli edessä kaikkialla.

Arvo- ja asennetutkimuksissa näkyi kansalaisten poliittisten asenteiden muutos. Poliittinen keskusta tyhjeni ja puolueet loittonivat kompromissien ja konsensuksen hakemisesta. Puolueiden välillä ja niiden sisällä valtaa haettiin voimakkaammasta vastakkainasettelusta.

Sama näkyi presidentinvaalien 2012 some-käyttäytymistä analysoitaessa. Some ja työelämän muutokset muuttivat monella tavalla niitä tapoja, joilla ihmiset ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Kaikukammio ja samanmielisten seuraan hakeutuminen ovat vain yksi ilmentymä tästä, puhumattakaan yksilökeskeisemmän katsantokannan yleistymisestä ja perinteisten auktoriteettien murenemisesta. Tiedon monopoli oli murtunut.

Tiedon monopoli oli murtunut.

Hallitusneuvottelut 2011 ja Kataisen hallituksen työ osoittivat hyvin konkreettisesti, miten vaikeaksi näiden olosuhteiden vallitessa päätöksenteko kävisi. Päätimme tuoda havaintomme julkisuuteen. Se tapahtui elokuussa 2013 Kokoomuksen ministeriryhmän kesäkokouksessa.

Poikkeuksellista puhetta edelsi alustus, jossa esitettiin kaikki ne haasteet, jotka olimme tunnistaneet. Toiveena lienee ollut se, että voisimme käydä avoimempaa keskustelua siitä, miten poliittista päätöksentekoa parannetaan. Omien keskuudessa kävimmekin hyvin terapeuttisen keskustelun. Vedettäviä johtopäätöksiä ja puolueen uudistamista jumpattiin sitten oikein kunnolla kuukausia. Lopullista viisasten kiveä ei löytynyt.

Olen saanut kehitellä tuosta lähtenyttä ajattelua sittemmin niin EVA:n Pelastakaa puolueet -pamfletin sisältöjen kuin Tulevaisuuden valtiopäivät -tapahtuman ideoinnissa. Jälkimmäisessä korostuivat avaukset demokratian “käyttöjärjestelmän” uudistamiseen, mikä oli sopivaa 100-vuotiaan Suomen juhlallisuuksien viralliseen ohjelmaan kuuluvalta tapahtumalta. Olihan säätyjen vallasta yleiseen äänioikeuteen ja edustukselliseen demokratiaan siirtyminen ollut aikoinaan järisyttävä disruptio. Mutta puheenvuoroista ei kiteytynyt yhtä selkeää suuntaa eteenpäin.

POLITIIKAN KIELI JA KÄYTÖSTAVAT ON MUUTETTAVA

Mutta siirrytään niihin uusiin uudistusajatuksiin. Aloitetaan ongelman määrittelystä. Se on mielestäni tämä: politiikka ei anna ihmisille  toivoa tai vahvista heidän tulevaisuudenuskoaan. Ihmiset kokevat, että kehitys vie heitä kuin lastua laineilla, eivätkä he voi vaikuttaa omaan elämäänsä. Kaiken kukkuraksi tuntuu, että asiat vain menevät huonompaan suuntaan. Uskotaan, että tulevilla sukupolvilla menee huonommin.

On turhaa lähteä taisteluun megatrendejä vastaan.

Ratkaisu tähän on politiikan vinkkelin muuttaminen. Se tarkoittaa tulevaisuuden näkökulmasta kestävämmän politiikan tekemistä. On turhaa lähteä taisteluun megatrendejä vastaan. Sen sijaan pitäisi miettiä niitä muutoksia, joita pitää tehdä, jotta Suomi kansakuntana on iskussa 10–15 vuoden päästä(kin). Ja muutokset pitää uskaltaa kommunikoida.

Toinen uudistamisen kohde on politiikan kieli ja käytöstavat. Tarvitaan enemmän kunnioitusta toisia kohtaan. Ei käytetä leimakirveitä tai mennä henkilökohtaisuuksiin. Vähennetään dogmaattisuutta ja ylikorostunutta uskoa omien opinkappaleiden ylivertaisuuteen. Politiikka ei pelastu tuomalla siihen lisää politiikkaa, vaan nöyryydellä, kuuntelulla ja vuoropuhelulla.

Politiikka ei pelastu tuomalla siihen lisää politiikkaa, vaan nöyryydellä, kuuntelulla ja vuoropuhelulla.

ENTÄ JOS PÄÄMINISTERI OLISIKIN POLITIIKAN ULKOPUOLINEN TAHO?

Kolmanneksi pitää päätöksenteon mekanismeja muuttaa. Hallitusvetoinen järjestelmä korostaa liiaksi harvojen ihmisten valtamonopolia. Se turhauttaa monia politiikassa toimivia ihmisiä, kun tuntuu, että vain harvat voivat vaikuttaa asioihin. Yhtenä ratkaisukeinona on esitetty vähemmistöhallituksia. Hallituksen valtamonopoli vähentyisi, kun esityksille ei ole automaattisesti enemmistöä eduskunnassa. Vähemmistöhallitukset voisivat toimia, mutta itse mietin, että pitäisikö itse asiassa luopua poliittisesta pääministeristä?

Pitäisikö itse asiassa luopua poliittisesta pääministeristä?

Vaalimatematiikan perusteella ensi eduskuntavaalien jälkeen Suomeen syntyy vahva enemmistöhallitus. Vaihtoehtoja on kaksi (aakkosjärjestyksessä Keskusta–Kokoomus–SDP tai Kokoomus–SDP–Vihreät). Kokemukset kolmen suuren puolueen hallituksesta tältä vaalikaudelta kertovat, että peliteoreettisesti arvioiden malli ei toimi. Puolueiden valtasuhteet ovat väärät. Toki on niin, että kaksi voi liittoutua kolmatta vastaan, mutta ylivertainen veto on pääministerillä, joka voi kiristää toisia hallituksen hajottamisella.

Löytyisikö ratkaisu epäsuhtaan peliteoriasta? Mitä jos kolmen suuren hallituksen pääministeri ei olisikaan yhdenkään puolueen puheenjohtaja, vaan päivänpolitiikan ulkopuolinen taho? Enemmän päätöksenteon fasilitoija, diplomaatti, sovittelija ja kommunikoija. Puolueiden puheenjohtajat toimisivat yhdenvertaisina substanssiministereinä.

Hallituksen pelisäännöissä kenelläkään ei olisi veto-oikeutta, vaan jopa velvollisuus hakea hyväksi näkemissään asioissa enemmistöä eduskunnasta ja oppositiosta. Mikään uudistus ei siis koskaan pysähtyisi, vaan jos sille on enemmistö eduskunnassa olemassa, niin se etenisi. Esimerkiksi tällä vaalikaudella perhevapaauudistus olisi edennyt opposition tuella.

Päätöksenteon optimointi ja valtamonopolin mureneminen motivoisivat oppositiota etsimään ratkaisuja eikä aina vain asettumaan vastahankaan. Ehkä tämä muuttaisi eduskunnassa käytävän keskustelun sävyä ja johtaisi siihen, että kilpailtaisiin sillä, kuka keksii kulloisenkiin ongelmaan parhaan ratkaisun. Välikysymykset muuttuisivat äänestyksiksi siitä, kuinka hyvin ja puolueettomasti epäpoliittinen pääministeri tehtäväänsä hoitaa.

Tällainen ratkaisu olisi radikaali ja johtaisi moniin muutoksiin päätöksenteon rakenteissa. Ja löytyisikö vaalien jälkeen eduskuntaryhmien neuvonpidossa yhteisymmärrystä henkilöstä, joka tällaiseen tehtävään olisi sopiva? Ehkä jonkun yliopiston rehtori? Ulkoministeriön johtava diplomaatti? Etevä kenraali? Tai miksei joku kulttuurivaikuttaja tai suuren median päätoimittaja? Yritysjohtaja?

Jos puolueiden pitäisi kokeilla uusia osallistamisen muotoja ja rakentaa niitä varten vaikka erilaisia alustoja, niin siihen tarvitaan myös rahaa.

Itse lisäisin myös puoluetoiminnan rahoitusta. Puoluetukea on leikattu reaalisesti neljänneksellä 2000-luvun alun huippuvuosista. Jos puolueiden pitäisi kokeilla uusia osallistamisen muotoja ja rakentaa niitä varten vaikka erilaisia alustoja, niin siihen tarvitaan myös rahaa. Jos puolueiden pitää uhrata enemmän ajatuksia tulevaisuudelle, tarvitaan siihen lisää aivoja. Kaikkea ei voi sälyttää vapaaehtoisten harteille. Muuten vaarana on se, että vastaukset haetaan helposti etujärjestöiltä ja muilta lobbareilta.

LIIKE NYTIN ARVO ON SEN HERÄTTÄMÄSSÄ KESKUSTELUSSA

Mutta lopuksi vielä muutama ajatus Nyt-liikkeestä varsinkin suhteessa ajatteluun uudesta vallasta. Selvää on, että meille markkinoidaan liikettä, jonka pitäisi ilmentää niin uuden vallan arvoja kuin sen toimintamalleja. Näin ei kuitenkaan mielestäni ole, vaan Liike Nyt edustaa jonkinlaista pseudokorviketta.

Miksi? Ensinnäkin siksi, että toiminnan muodot ja suunta on määritelty hyvin pienen joukon toimesta. Uusi valta elää siitä, että hallintaa ja valtamonopolia ei ole keskitetty minnekään. Se on vapaana juokseva virta, joka syöksyy sinne tänne. Nyt-liikkeessä on vahva kontrolli eikä se juurikaan taivu yhteisön haltuun ottamiksi mutaatioiksi, kun Liikkeeseen pitää rekisteröityä.

Liike Nyt elää vanhan vallan viestintäoppien mukaan, jossa maksimoidaan peliliikkeiden julkisuus ja mediahuomio.

Yksi tärkeimmistä uuden vallan arvoista on radikaali avoimuus. Liike Nyt elää vanhan vallan viestintäoppien mukaan, jossa maksimoidaan peliliikkeiden julkisuus ja mediahuomio. Tärkein periaate ei ole luottamuksen rakentaminen, vaan toiminta polkaistiin käyntiin salassa eikä liikkeen rahoitus tai mukaan lähteneet asiantuntijat ole (vielä) avointa tietoa. Tämä kaikki on omiaan vain ruokkimaan epäuskoa ja tunnetta, että meille ei nyt kerrota kaikkea.

Jos Liike Nyt olisi toiminut uuden vallan logiikan mukaan, olisi Harkimo eronnut Kokoomuksesta jo lokakuussa 2017. Hän ei olisi teettänyt markkinointitutkimuksia, vaan hän olisi ilmoittanut, että hän lähtee nyt matkalle etsimään parempia tapoja vaikuttaa yhteiskunnassa ja politiikassa. Hän ei tiedä matkan määränpäätä, mutta hän kutsuu kaikkia kiinnostuneita jo tässä vaiheessa mukaan määrittelemään suuntaa ja muotoja.

En usko, että tällainen liike olisi päätynyt siihen, että ratkaisu kaikkeen on alusta, jossa ylhäältä määritellen keskustellaan ja jossa esitetyt mielipiteet voivat vaikuttaa tai olla vaikuttamatta. Heimans ja Timms kuvaavat vanhaa valtaa Tetrikseksi, jossa henkilö voi parhaansa mukaan vain siirrellä ylhäältä putoavia palikoita eikä peliä voi voittaa, vaan tappio koetaan ennen pitkää. Järjestelmä voittaa aina. Nyt-liikkeen alusta on päätöksenteon Tetris.

Uusi valta taas on enemmän Minecraft-pelin ympärille syntynyt yhteisö. Sääntöjä on hyvin vähän. Oppiminen tapahtuu tekemällä ja yhteisöstä oppimalla. Palikoita voi siirrellä ja muokata loputtomasti. Yhteistyössä tai itsekseen. Tappiota ei varsinaisesti koskaan koeta.

Nyt-liikkeen arvo on sen herättämässä keskustelussa. Toivottavasti se viimein saa myös puolueet käymään keskustelua niiden kabineteissa jo vuosia sitten esitetyistä ajatuksista. Pohdintaa kun on tehty hyvin pitkään ja hartaasti.

Jos Liike Nyt saa puolueet myöntämään epätäydellisyytensä ja sen, että kaikki viisaus ei ole oman ideologian raunoilla rehottavissa rönsyissä, niin hyvä. Ehkä meillä silloin on taas toivoa ja sitä kautta myös enemmän uskoa tulevaisuuteen.

Meitä kiinnostaa yhteistyö kanssasi!

Otathan yhteyttä, niin voimme auttaa!