MTHIhminen2

Vielä kerran kellohelmoista ja kriisiviestinnän perusasioista

Viimeisen vuorokauden ajan some on opettanut meille koko joukon uusia termejä. Vielä pari päivää sitten meistä kukaan ei osannut viljellä sanoja ”heilimöinti” ja ”salasola”, mutta kiitos Pirkko Arstilan kolumnin ja sen saaman julkisuuden, nyt sanavarastomme ja meemikulttuurimme on entistä rikkaampaa.

Pirkko Arstilan kohukolumnin punaisena lankana saattoi olla kirjoittajan kaipuu omaan nuoruuteensa, vuosikymmenien taakse ja silloiseen muotiin, joka epäilemättä näyttäytyy kolumnistille hienompana ja arvokkaampana kuin nykymuoti. Kolumnin tarkoitus ei varmasti ollut loukata, mutta kirjallinen ilmaisumuoto ja oman näkemyksen paremmuuden esiintuominen piti huolen siitä, ettei vastaanotto jäänyt kylmäksi.

Kriisiviestinnän kannalta erityisen kiinnostavaa on se, miten tällaisista kirjoituksista syntyneet kohut hoidetaan.

Pirkolla on toki oikeus näkemykseensä. Kiinnostavampia tällaisista kannanotoista tekee se, että ne esitetään julkisesti ja niille annetaan palstatilaa. Ja kriisiviestinnän kannata erityisen kiinnostavaa on se, miten tällaisista kirjoituksista syntyneet kohut hoidetaan.

Lukuisista pöyristyneistä kommenteista huolimatta ET-lehden päätoimittaja kommentoi vielä tiistaina aamupäivällä somessa, että lehti ei halua ”suitsia kolumnistinsa mielipiteitä, ja että maailmaan mahtuu monenlaisia ajatuksia.”

Kriisiviestinnän näkökulmasta tässä kohtaa mentiin vinoon. Ihan yleisesti pohdittuna: jos lehden julkaisema kolumni saa usean ihmisen närkästymään, loukkaantumaan ja lähettämään toimitukseen palautetta, olisiko parempi katsoa peiliin saman tien ja pyytää anteeksi mieluummin ennemmin kuin myöhemmin?

Palauteryöppy ei vielä tässä kohtaa toimitusta hetkauttanut. Kohu sai rauhassa jatkua ja paisua, kunnes muutaman tunnin kuluttua tiistaina iltapäivällä kolumni poistettiin, pyydeltiin anteeksi ja todettiin, että kyllä ”kolumnien tulee istua median arvomaailmaan”.

Väkisinkin saattaa tulla jollekin muullekin kuin viestinnän ammattilaiselle mieleen, että kuinka monta vihaista kommenttia tämä vaati? Kuinka moni uhkasi perua tilauksensa? Kuinka monta viestinnän ammattilaista kävi huutamassa, että nyt peli poikki? Kuinka monta sensaatio-otsikkoa nähtiin tarpeelliseksi tässä kohtaa välttää?

Kriisiviestintä on lainalaisuuksiltaan viestinnän helpoimpia lajeja.

Tottakai me elämme somekohujen aikaa: aina joku suuttuu, haters gonna hate ja niin edespäin. Sosiaalinen media on tietenkin laskenut ihmisten kynnystä purkaa ärtymystään, mutta mitä sitten? Kyse on kuitenkin edelleenkin vain kanavasta. Jos jälkeenpäin mietitään jo menneitä tapauksia, kuten mikä leimasi Audi-miehet sovinisteiksi tai metsäalan rekrytoinnin naisia syrjiväksi, niin kuka koskaan tulevaisuudessa tulee kysymään sitä, mikä oli se kanava, joka muokkasi mielipiteemme ET-lehdestä patavanhoilliseksi?

Kriisiviestintä on lainalaisuuksiltaan viestinnän helpoimpia lajeja: Pyydä anteeksi heti, niin saat anteeksi. Silti aina jaksaa yllättää, kuinka vaikeaa sen toteuttaminen käytännössä on.


SARA LINDSTRÖM

 

Valokuva: Kira Hagström