NBF_A82I1600_Photo_PasiSalminen_com

Luottamus, konflikti ja hyppy – Nordic Business Forumin toinen päivä

Nolottaa myöntää, mutta minulla on pieni ihastus Patrick Lencioniin. Kaiken maailman richardbransonit, willsmithit ja muut lennokkaat markkinointimiehet ovat epäkiinnostavia Patrickin rinnalla. Lencioni on tunnettu kirjoistaan, jotka ovat bisnesfaabeleita, tarinoiden muodossa kerrottuja oppeja. Kirja The Five Dysfunctions of a Team on kirja, joka jokaisen ihmisen, joka koskaan on osa tiimiä tulisi lukea. Ja kuka ei olisi joskus osa tiimiä? En ole koskaan nähnyt Lencionin esiintyvän ja odotan jännittyneenä esitystä.

Lencioni on kaikkea, mitä on voinut odottaa ja vielä enemmän. Hän puhui takuulla saman puheen jo kolmatta sataa kertaa ja silti esitys vaikuttaa spontaanilta ja aidolta. Hän tekee sitä, mitä opettaa. Nolaa itseään jatkuvalla syötöllä puheenvuoronsa aikana.

Miksi? Siksi, että kertoessaan meille itsestään nolot asiat, hän avaa itsestään hauraan puolen ja saa meidät luottamaan itseensä. Ja niin me luotammekin. Jos hän olisi puheenvuoronsa jälkeen myynyt meille jotain, olisimme ostaneet kaiken. Ylihintaan. Jos et ole tutustunut Lencioniin, suosittelen lämpimästi! Jos haluat nähdä Lencionin puhuvan, tällainen löytyy ensihätään aiheesta.

NBF:n toisen päivän teemat tiivistyvät luottamukseen, konfliktiin ja hyppyyn. Ja toki merkityskin on agendalla, mutta virkistävämmin kuin ensimmäisenä päivänä. Nyt lavalla on tavallisia ihmisiä, jotka ovat ryhtyneet tekemään asioita: yksi pelastaa Tanskan ruokahävikiltä, toinen meret muovista.

Mieleen jää ajatus, että mikä tahansa on mahdollista.

Bisnesväki puhuu usein rohkeudesta, mutta toisena päivänä pääosassa onkin virkistävästi pelko. Sillä luottamusta estää eniten pelko. Tekemistä estää eniten pelko.

Kun Nick Vujicic toteaa, että pelko rampauttaa meitä enemmän kuin kädettömyys ja jalattomuus, lyön vetoa, että aika moni meistä tarkasteli omia valintojaan toisin. Vujucic puhui pelosta ja sen voittamisesta. Will Smith siitä, kuinka pelko on vain ajatus, oma kehitelmä jostain skenaariosta, joka ei välttämättä edes tapahdu. Patrick Lencioni puhui pelosta olla eri mieltä ja toisaalta siitä, kuinka tärkeää haastaminen on, jotta voi luoda uutta.

Onko luottamus sitten kriisissä? Tavallaan on sillä pelko olla oma itsensä, vajaa ja epätäydellinen, nakertaa tiimien luottamusta. Lencioni puhuu luottamuksesta tiimin perustana. Eikä ihan mistä tahansa luottamuksesta, vaan siitä kuinka ihmisten tulisi osata olla heikkoja ja emotionaalisesti avoimia toisilleen. Vain sitä kautta syntyy luottamus.

Erityisesti pomojen tulisi osata osoittaa epätäydellisyytensä. Tiimi ei voi olla avoin toisilleen jos johtaja ei ole sitä ensin.

Rachel Botsman taas puhui luottamuksesta isompana ilmiönä. Luottamus ei ole kriisissä vaan muuttuu. Luottamus instituutioihin ja auktoriteetteihin laskee, mutta se ei tarkoita sitä, että luottamus sinänsä katoaisi. Se siirtyy verkostoihin. Ja algoritmeihin, jotka me itse asiassa verkostoina luomme.

Instituutioilla tuntuu aina olevan jonkinlainen agenda, joka tekee niistä epäluotettavia. Vertaisilla ei sellaista ole. Ja jos onkin, kun vertaisia on riittävästi verkostossa luomassa algoritmia, agendat syövät toisensa.

Botsman mainitsee Airbnb:n esimerkkinä siitä kuinka me luotamme toisiimme. Lähtökohtaisesti ajatus siitä, että joku täysin tuntematon toiselta puolelta maailmaa tulee kotiimme asumaan, pitäisi olla kuolleena syntynyt. Mutta me luotammekin toisiimme.

Luottamus pitää ansaita ja me ansaitsemme sen vertaisarvioilla. Jotta me voimme luottaa instituutioihin ja yrityksiin, on niissä olevien ihmisten – ihmisten kommunikoitava toisin kuin koskaan ja käytävä vuoropuhelua kanssamme.

Konflikti on sana, jota Suomessa kavahdetaan. Muutos syntyy aina konfliktoimalla vanhaa tapaa ajatella. Sitoutuminen syntyy siitä, että on mahdollisuus haastaa, luoda asioita paremmiksi, kuten Lencionikin totesi.

Kun johtajat narisevat muutosvastarinnasta, olisi hyvä muistaa, että ainoa keino runtata muutosvastarinta on mahdollistaa muutosälykkyys – toisin sanoen luoda kulttuuri, jossa haastaminen on arkipäivää.

Muutosälykkyys on olemassa organisaatioissa, mutta se piiloutuu usein hierarkiseen tapaan arvottaa mielipiteitä.

Miksi me oikein pelkäämme olla eri mieltä? Miksi on niin vaikeaa haastaa ylöspäin? Miksi me siedämme haastamista niin huonosti? Onko meillä Suomessa organisaatioissa kuitenkin iso luottamusvaje?

Vai olemmeko niin konsensusajattelussa marinoituja, ettemme pysty aidosti konfliktoimaan vaan narisemme sitten tupakkatauolla? Jokainen pomo, joka istui kaksi päivää seminaarissa, voisi aloittaa muutoksen tunnistamalla ensin, kuinka vaikea johtajaa on haastaa ja toiseksi kehittää tapoja tehdä haastamisesta mahdollista. Aloittaa voi vaikka nolaamalla itsensä heti aamusta.

Välillä tuntuu siltä, että NBF:n puheenvuorot sivuavat bisnestä vähän, jos lainkaan. Toisenakaan päivänä ei päästy yrityksen merkityskeskusteluun. Välillä tapahtuma tuntuu self help -seminaarilta. Toisaalta ehkä sekin tekee suomalaiselle bisnesväelle hyvää.

Huomaan, että moni hehkuttaa ihmisten kohtaamisten olevan hienointa tapahtumassa. Väitän, ettei NBF:ssä synny kohtaamisia. Tapaaminen ja kohtaaminen ovat kaksi eri asiaa. Väenpaljoudessa kuulumisten kyselyt eivät ole kohtaamista.

Eikö teitäkin joskus huvittaisi normaalin small talkin sijaan kysyä jotain ihan epäsopivaa, joka ylittäisi muodollisuudet ja johtaisi oikeaan keskusteluun? kuten vaikkapa ”Mikä on elämän tarkoitus?” tai ”Tykkäätkö enemmän suklaasta vai seksistä?” tai ”Jos voisit ensi yönä nukkuessasi oppia minkä tahansa kielen niin, että aamulla osaat sitä täydellisesti, minkä kielen valitsisit ja miksi?”

Mutta vielä se hehkutettu loppu. Will Smith ei ole koskaan ollut suosikkinäyttelijäni. Toisena päivänä kuvani Smithistä ehkä vähän muuttui.

Ei siksi, että hän oli sulava ja hauska haastateltava. Ei siksi, että hän nolasi itsensä kertomalla, kuinka mokasi nuorempana ja menetti kaiken, kuinka isänä on pulassa lastensa kanssa tai mitä isä tai isoäiti on opettanut. Inhimillistä, mutta vähän laskelmoitua.

Sen sijaan Smith tuntui olevan rehellinen suhteessa merkitykseen. Vähän hukassa. Smith täyttää ensi vuonna 50 vuotta ja totesi aika suoraan, ettei oikein tiedä, mikä elämän tarkoitus on tai hänen oma paikkansa siinä.

Smith pyrkii tekemään hyvää, nauttimaan matkasta ja jättämään jonkinlaisen henkisen perinnön, mutta ei ole ihan varma mitä sen pitäisi olla.

Varmojen vastausten ja onelinereiden maailmassa se, että toteaa 7 500 katsojan edessä, että ei ole vielä löytänyt omaa merkitystään on – no – samaistuttavaa.

Ehkä suurin osa meistä kuitenkin on siinä tilassa. Etsimässä. Ja silloin ei auta kuin ajatella Nick Vujicic neuvoa: Ensin on alku, siitä lähdetään kiipeämään. Eikä milloinkaan ole liian myöhäistä. Kai? Kysyy ensi viikolla 50 vuotta täyttävä Kirsi…


KIRSI PIHA

 

Kuvassa Patrick Lensioni, nbf.kuvat.fi