16011323371_48333fc959_k

Suomi larppaa

Se ei ollut kansakuntaa kokoava leirinuotio, vaan komeasti palava kokko, kun parhaan vartin aikana jääkiekon MM-loppuottelun keskikatsojamäärä oli 2,7 miljoonaa suomalaista sunnuntai-iltana. Pirstaleisessa maailmassa näin tiukasti suomalaisia sitoo yhteiseen kokemukseen vain presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotto. Molempia yhdistää televisio, moneen kertaan haudatuksi manattu media. Viime vuosina sytykkeeksi on tullut lisäksi sosiaalinen media, joka ei ole vähentänyt, vaan kasvattanut roihua.

Patrik Laine istumassa tyhjä katse silmissään yksin jäällä Kanadalle hävityn ottelun jälkeen.

Tuossa kohtaa urheilija ja koko joukkue on mustassa aukossa, jota tavallinen penkkiurheilija ei voi ymmärtää. Mielessä on joukkue, hävitty peli – ei petetty kansa. Jääkiekolla on jännittävä asema suomalaisten tajunnassa. Vuoden 1995 ensimmäinen kultamitalin arvioitiin olleen sysäys taloudelliselle ja henkiselle nousukaudella ankarien lamavuosien jälkeen. Suomi voi ja osaa voittaa ja vieläpä Ruotsin. Samaa riemua elettiin uudelleen keväällä 2011.

 

Nytkin nuorten sankarien niskaan oli ladattu hirveä lasti. Ei riitä että pelaa loistavasti, jääkiekkoilijoista on tullut symboli jollekin isommalle.

Uudesta kultamitalista toivottiin jälleen potkua apaattiselle maalle ja taloudelle. Valtakunnansovittelija Minna Helle nosti jääkiekkoilijat muutoksen esikuviksi riitaisille työmarkkinaosapuolille. ”Toisin kuin jääkiekossa, työmarkkinoilla ei ole aikaa odottaa seuraavaa pelaajasukupolvea. Uskon, että hyvää draivia löytyy myös työelämässä olevista nuorista. Meidän pitäisi kuunnella heitä enemmän.”

Kultaa jäivät kaipaamaan ne tuhannet, jotka olivat valmistautuneet riisumaan leijonapaitansa, sukeltamaan Havis Amanda -patsaan hyiseen veteen ja elämään yön hulvatonta karnevaalia. Toisintamaan vuosien 1995 tai 2011 torilla tavataan – meininkiä. Jääkiekkovoiton kautta voi kanavoida myös tunteita, joita ei muuten näytetä.

Suomalaisuus on muutoksessa. Olisi kiehtovaa kuulla, millaisia juttuja, legendoja ja tarinoita 2020-luvun Lönnrot saisi kerättyä. Muuttuva suomalaisuus ei ole loogista. Jääkiekkoilija Aleksander Barkov kelpaa sankariksi, Miss Suomi Shirly Karvinen joutuu rasistisen ruodinnan kohteeksi.

Mediassa elää edelleen yksi kansakunta. Vaikka tarinoita on niin monia, kansa tuntee vahvasti – ainakin otsikoissa.

Kansa raivostuu – lähes joka päivä.

Nyt olisi uusien tarinoiden aika – vanhojen rinnalla. Mikä pysyy, mikä jää, mikä on keksittyä myyttiä, eikä pidä enää edes paikkaansa? Muuttuva suomalaisuus saattaa pelottaa ja ahdistaa, mutta rituaalinomainen suomeilu, myyttisen ja puhtaan suomalaisuuden larppaus ei vie meitä eteenpäin. Ihan aluksi meillä olisi varaa tuulettaa ja juhlia enemmän myös suomalaisen elokuvan superviikonloppua eli Angry Birdsin kassamenestystä Yhdysvalloissa ja Olli Mäen Hymyilevän miehen Cannes-palkintoa. Oscareissa tavataan!