blog_placeholder

Renkikansan uudet vaatteet

Saska Saarikoski kirjoitti HS:ssa 17.3.2016 amerikkalaisten kansanluonteesta ja siitä, miten historia on sitä muokannut. Kirjoitus päättyy siihen huomioon, että muuttunut aika vaatii päivitystä suureen tarinaan. ”Vähitellen ame­rik­ka­lai­sil­le tai­taa ol­la val­ke­ne­mas­sa, et­tei kaik­ki ole mah­dol­lis­ta, ei edes heil­le. Sa­mal­la he al­ka­vat ym­mär­tää, mi­tä on koh­ta­lo: ei kut­su­mus hal­li­ta maail­maa vaan yri­tys elää maail­mas­sa, jo­ka ei ole kos­kaan täy­del­li­nen vaan usein jul­ma ja koh­tuu­ton.”

Miten kävisi, jos soveltaisimme samaa menetelmää Suomeen? Siitä ei pääse yli, että olemme olleet renkikansa – ensin Ruotsin yhteydessä, sitten osana Venäjää. Itsenäisyyden aika on ollut lyhyt ja sitäkin leimaa sopivan kainalon etsiminen. Ensin Saksasta, YYA-aikana Neuvostoliitosta ja viimeiset 20 vuotta lännestä ja EU:sta.

Tämä historia todistaa osin, miksi meille on vaikeaa itse itseämme niskasta ottaen uudistua. Miksi yhteiskuntasopimuksesta tai sotesta ei tule mitään. Moni haikailee Esko Ahon ja Paavo Lipposen hallitusten aikoihin. Silloin tapahtui. Silloin olimme oman kohtalomme herroja.

Mutta oliko näin? Ahon ja Lipposen hallitukset tekivät ratkaisuja ulkoisen paineen johdosta. Ensin isäntinämme olivat velkojat/lainanantajat, sitten EU-jäsenyys, joka pakotti hyväksymään talouden jäykkyyksiä reippaalla otteella poistaneen sisämarkkinalainsäädännön. Se siitä politiikan kyvystä tehdä päätöksiä.

Globalisaation maailmassa politiikalla on varsin vähän työkaluja vaikuttaa. Varsinkaan tilanteessa, jossa talous on huonossa kunnossa eikä vanhalla tavalla enää pärjää. Menneiden vuosien hopealuoti, devalvaatiokin, on poissa työkalupakista. Miten renkikansa on yrittänyt haastetta uudessa maailmassa elämisestä selättää? No, rakenteellisin uudistuksin. Ensin piti laittaa kuntakenttä moderniin kuntoon. Sotea on tehty tuhat ja yksi yötä, pitempääkin. Yhteiskuntasopimuksella piti uudistaa työelämä.

Kuinkas on käynyt? Kuntauudistus kaatui lähtötelineisiin. Sote-ratkaisu muistuttaa Ikean huonekalun kasaamista ilman varsinaista kokoamisohjetta. Moni on yrittänyt, aina on jäänyt osia yli ja kun huonekalua on yritetty käyttää, romahtaa se kasaan. Ja uusi porukka remmiin.

Yhteiskuntasopimuksessa on monia vaiheita ja monia kokkeja. Jotenkin on alkanut vaikuttaa siltä, että ay-liike on itse asiassa Suomen Donald Trump, joka pitää omaa kenttäänsä pelolla ja herravihalla kuumana ja samalla kieltäytyy näkemästä sitä suuntaa, mihin maailma ja työ tulevaisuudessa on menossa. Se tekee – oikeutetusti – nykyisten jäsentensä edunvalvontaa tilanteessa, jossa pitäisi miettiä jo tulevia sukupolvia. Vähän kuin Nokia ja se palava öljylautta, you know.

Politiikka ei ole rikki siksi, koska se ei tällä renkikansalla koskaan kunnossa ollutkaan. Politiikka on rikki, jos mietitään sitä, miten tämä renkikansa pystyy keskenään tulevaisuutta rakentamaan.

Kun Irlanti tai Justin Trudeaun Kanada ratsastavat pää ylpeinä, toiveikkaina ja tulevaisuuteen luottavaisina kohti auringonnousua, niin tämä katajainen kansa painaa päänsä entistä enemmän painuksiin ja peruttaa yhä syvemmälle yöhön.

Mistä löytyisi tälle renkikansalle meidän oma trudeaumme? Henkilö, joka näkemyksellään näyttää suunnan. Sillä se on se, johon politiikka vielä pystyy. Ja se on sitä, mitä sen pitää tehdä.