askeuozqhyu-jason-rosewell

Mitäs me pihtarit!

Se alkaa jo lapsena. Tuoreen lapsibarometrin mukaan valtaosalla suomalaisista kuusivuotiaista menee hyvin, mutta kyselyyn vastanneista tytöistä kahdeksan prosenttia ja pojista peräti 18 prosenttia ei saa kehuja osakseen. Helsingin yliopiston dosentin Lotta Uusitalo-Malmivaaran näkemys suomalaisten kasvatusmetodeista on hätkähdyttävä: ”Täällä halutaan aina tarttua negatiiviseen. Kukaan ei ole vielä hajonnut kehuista”.

Toinen esimerkki marraskuun pimeässä aamussa. Seuraan mielenkiinnolla kanssakulkijaa ikkunapaikalla bussissa. Se alkaa vaivihkaisena huokailuna, muuttuu käsineiden kahisteluksi ja lopuksi kärjistyy yliryömintään. Kun se helpoin vaihtoehto olisi ollut: anteeksi jään seuraavalla pois. Kuinka vaikeaa on yhden lauseen muodostaminen – ääneen?

Me olemme pihtareita. Viestinnän pihtareita.

Me pihtaamme kehuissa, palautteessa työpaikoilla, tunteiden ilmaisussa, puheessa.

Suomalaiset todellakin hallitsevat small talkin. Se on vedetty niin pieneksi, ettei puhetta ole pahimmillaan ollenkaan. Stand up -koomikko Ismo Leikolan mukaan suomen yleisin sana on ”No niin”. Tätä sanaparia voi varioida lukemattomilla tavoilla eri tilanteissa intonaatiota muuttamalla. Kokeilkaa vaikka. Kuinka taloudellista.

Viestinnän pihtarin voi tavata myös asiakkaana. Myyjä ei halua viestiä eli myydä ja asiakas ei halua tulla palvelluksi. Itsekin kauhistun, kun myyjä lähestyy kysymyksillään. Kuinka voin auttaa? No, jättämällä rauhaan tietysti… Siksi itsepalvelu on varmaan keksitty Suomessa – ei tarvitse kommunikoida. Samaan törmää usein myös ravintoloissa. Onko tyhjempää robottilausetta kuin tarjoilijan suusta pakotettu: maistuiko?

Onko niin, että ynähdellen, murahdellen ja päälauseilla vietetyn elämän jälkeen kauniita asioita itsestään voi kuulla vasta hautajaisissa?

Miksi me sitten rakastamme sosiaalista mediaa? Siellä niin sanotusti juttu lentää. Siksi että laitteen kautta on helpompi viestiä. Vaihtaa mielipiteitä, ilahtua, närkästyä, muuttaa maailmaa, kuorruttaa arkeaan kauniimmaksi. Osallistua ja jakaa. Se on meille mielihyvän lähde. Jokainen tykkäys ja peukutus on osoitus, että meidät on huomattu, meistä pidetään. Nämä välineet demokratisoivat keskustelua, mutta viestinnän pihtareille ne ovat myös oiva pakopaikka. Jotenkin se siistimpi tapa hoitaa viestintäämme. Somesta dopamiini irtoaa helpommin kuin vaarallisesti kasvokkain. Sitä tilannetta kun ei voi hallita.

Ei, en suosittele somepaastoja tai paheksu sovellusten käyttöä. Mutta liika on liikaa. Joskus tekisi hyvää jättää älypuhelin laukkuun – oli sitten kahvilla ystävän kanssa tai työpalaverissa, jossa suurin osa somettaa tai hoitaa sähköpostejaan. Puhua, ideoida, olla läsnä, ihan in real life. Väitän että tällä tavalla monella työpaikalla saataisiin työminuuttien laskemisen sijaan aikaiseksi se todellinen tuottavuusloikka, kun ihmiset rauhoittuisivat viestimään ja kohtaamaan toisensa.

Isommaksi ongelmaksi viestinnän pihtaaminen muuttuu, kun yritykset panttaavat tietoa ja yrittävät säännöstellä mainettaan hiljaisuudella. Viestinnän pihtariin törmää usein myös politiikassa. Esimerkiksi tämä meidän pääministerimme Juha Sipilä.

Hänkin kertoo ajatuksiaan usein mieluummin blogissaan kuin altistuu ikävissä asioissa toimittajien haastatteluun.

Nytkin Terrafame-tapauksessa vastaaminen ilman saivartelua ja Ylen haukkumista, esteellisyysselvityksen ilmoittaminen reilusti, nopeasti ja avoimesti, olisi vähentänyt aiheen ympärille noussutta kohua. Samoin julkisuudessa olleet ministerit Petteri Orpo (perjantain Pressiklubi) ja Olli Rehn (Ylen Ykkösaamu) olisivat osanneet vastata samalla linjauksella ja fiksusti, kuten tapahtui sitten vasta myöhemmin lauantaina pienen mietinnän jälkeen. Tieto ei selvästikään kulje hallituksessa.

Trumpin ja Brexitin jälkimainingeissa julkisuudessa on tuskailtu, että faktoilla ei ole enää politiikassa merkitystä, vaan tunteet ja yksinkertaistetut iskulauseet jyräävät. Kyllä täällä olisi tilausta hippuselle tunnetta ilman että koko politiikka muuttuu sirkukseksi.

Kun näkisi sen ihmeen, että poliitikon puheesta oikein liikuttuisi tai se koskettaisi jollakin tasolla. Olisi asia, argumentointi ja tunne tasapainoisessa paketissa. Tämän kun vielä saisi hyvin kirjoitettuna ja esitettynä. Mutta ei. Pihtari-poliitikolle riittää yleensä lattea argumentointi ja jargonilla höystetty A4-uuvutus. Muu on turhaa kekkalointia. Tuleeko kenelläkään muuten mieleen yhtään sytyttävää puhetta poliitikolta viime vuosilta? Saa ilmoittautua.

Että mitenkö pihtari muuttuisi sitten sutjakammaksi viestijäksi?

Muistaisi edes kerran päivässä lauseen: Jos haluu saada, on myös pakko antaa…

Kun viskaa kaveria kehulla tai palautteella, saattaa saada mukavaa viestiä takaisin itsekin. Ja siitä se homma sitten lähtee.